Kosminen kotinurkka

Eilen illalla käytiin leffassa katsomassa Terry Gilliamin uusin: “The Imaginarium of Doctor Parnassus“. Monty Python- ja Fear and Loathing in Las Vegas-fanille oli itsestäänselvyys nähdä Gilliamin uusin leffa, etenkin Don Quijote-tragedian jälkeen (elokuva, joka ei koskaan valmistunut). The Imaginarium of Doctor Parnassus on myös Heath Ledgerin viimeinen rooli, näyttelijä nimittäin menehtyi kuvausten aikana ja kuuvaamattomiin kohtauksiin Gilliam sai Johnny Deppin, Jude Lawn ja Colin Farrelin Ledgerin tilalle. Ledgerin korvaaminen tuntui epäilyttävältä, mutta onneksi mentiin katsomaan koska ainakin mun mielestä The Imaginarium of Doctor Parnassus on tämän vuoden paras elokuva! Raikas, mielikuvituksellinen, yllättävä, kaunis ja hyvin näytelty – todellisuus unohtui jonnekin kauas taakse kahden tunnin ajaksi. Olen jo kauan ihmetellyt miksi kukaan ei tee kaunista ja oikeasti kiinnostavaa fantasyä aikuisille (yleensä fantasy on mielestäni aika tylsää ja mielikuvituksetonta…) ja siksi olin tosi onnellinen kun Gilliam oli antanut mielikuvituksensa laukata vapaana, ilman typeriä rajoituksia. Lopputulos on tosiaan kaunis, yllättävä, kiehtova ja hyvin persoonallinen. Inspiroivin ja ilahduttavin leffa pitkään aikaan! Mietin pitkään laitanko trailerin tänne vai en koska tuntuu, että tää leffa on parhaimmillaan kun ei siitä tiedä paljoa etukäteen ja kun sen vain antaa yllättää… eli alla olevan trailerin katsominen on lukijan omalla vastuulla!

En muutenkaan suosittele tätä leffaa yhtään kenellekään, koska se kuuluu niihin joita joko rakastaa tai vihaa koko sydämestään! Jokainen siis päättäköön itse!  Me oltiin niin innoissamme leffan jälkeen ettei uni millään tullut silmään, ja siksi nukuttiin tänään ihan täydellisesti pommiin. Ei se mitään kun ei ollut koulua, mutta päivästä ei oikein tullut mitään. Sain luettua yhden teoksen gradua varten, tällä kertaa kyseessä oli T.S. Eliot, Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja vuosimallia 1948. Ostin viime viikolla kokoelman, jossa on Eliotin ehkä kuuluisin teos “The Waste Land” (1922) kokonaisuudessan, sekä otteita muista teoksista (Prufrock and Other Observations, 1917; Poems, 1920; Ash-Wednesday, 1930; Ariel Poems; Minor Poems; ja The Rock, 1934). “The Waste Land” oli hieno kokemus, runoissa on nimittäin aivan mieletön poljento ja rytmi, sanat vain soljuvat eteenpäin ällistyttävällä tavalla ja oli aivan pakko lukea itsekseen ääneen. Niin kaunista, yllättävää ja raikasta. Mielestäni taiteessa raikkaus on tärkeää, ettei tunne kuulleensa, nähneensä ja lukeneensa samaa jo monta kertaa aiemmin. “The Waste Land” tuntuu uudelta ja modernilta vieläkin, vaikkei voi kieltää etteivätkö runot olisi aika vaikeita ja hankalia. Vähän sama ongelma kuin mm. Nervalin kanssa: viitteitä muiden teoksiin on joka toisella rivillä ja näiden viittauksien tulkitseminen vaatii tutkimustyötä… paljon on siis vielä tehtävää! Tässä näyte, Minor Poems-kokoelmasta (The Waste Land:in runot ovat liian pitkiä), Landscapes, III. Usk:

“Do not suddenly break the branch, or / Hope to find / The white hart behind the white well. / Glance aside, not for lance, do not spell / Old enchantments. Let them sleep. / ‘Gently dip, but not too deep.’ / Lift your eyes / Where the roads dip and where the roads rise / Seek only there / Where the grey light meets the green air / The hermit’s chapel, the pilgrim’s prayer.”

Nyt täytyy nukkua, pakko saada unirytmi takaisin normaaliksi! Hauskaa viikonloppua!

Vi såg igår med Robin på bio Terry Gilliams nyaste film: The Imaginarium of Doctor Parnassus. Jag har varit Monty Python- och Fear and Loathing in Las Vegas-fan sedan högstadiet, så det kändes viktigt att se också denna nyaste produkt. The Imaginarium of Doctor Parnassus är också Heath Ledgers sista film, han avled nämligen mitt under inspelningarna och Gilliam ersatte honom med Johnny Depp, Jude Law och Colin Farrel, som alltså alla tre återupptar Ledgers roll i filmen. Denna lösning kändes en aning misstänkt, men jag är lycklig att såg filmen för för mig är den denna års absolut bästa! Så fräsch, så överraskande, så vacker och så fantasifull. Jag har länge undrat varför ingen gör bra, rik och intressant fantasy för en mer vuxen publik (jag har svårt med fantasy i allmänhet, den känns ofta så begränsad och tråkig, liksom instängd varje gång i sin egen värld) och det kändes härligt att se att Gilliam verkligen gjort det, att han vågat låta sin fantasi löpa fri och utan löjliga begränsningar! En verkligen fräsch film, den mest inspirerande nya filmen jag sett på länge! Ni finner trailern ovan, men jag är inte säker om det är så bra att se den före filmen, jag tror att filmen vinner på att man vet så lite om den som möjligt på förhand och därmed blir överraskad. Jag vågar inte heller rekommendera filmen åt någon, eftersom den hör till dem som man antingen älskar eller hatar från hela hjärtat…

Vi var så ivriga förra natten efter filmen att vi inte lyckades somna och så sov vi alldeles för sent imorse. Det blev inte riktigt någonting av dagen som följd. Jag lyckades dock läsa än ett verk för mitt slutprojekt, denna gång blev det T.S. Eliot. Jag köpte förra veckan en samling med utdrag ur flera av hans verk och med hans kanske mest berömda verk “The Waste Land” (1922) i sin helhet. Jag togs ganska innerligt av dessa dikter, mest pga deras underbara rytm och takt, orden och stroferna gled framåt så vackert, jag bara måste läsa högt för mig själv! Underbar text, men onekligen ganska besvärlig också, på samma sätt som Nerval, dvs späckad med referenser hit och dit till andras texter och verk. Det vill säga, för att få en glimt om vad Eliot vill säga med sina texter så krävs det en hel del forskning ännu… men det känns nog ganska spännande! (se utdrag ovan!)

Nu ska vi sova, god natt allesammans och trevligt veckoslut!