Kosminen kotinurkka

(otsikko on surullisen ironinen viittaus siihen Iltasanomien otsikkoon, jonka mamma ja pappa lukivat täällä netissä ja joka lupasi täksi viikonlopuksi hellettä Suomeen – ja nyt raukat istuvat kylmässä tuvassa landella kaatosateessa. Suomen kesän luonne…)

Viikon aikana on tapahtunut paljon, mennään taas kronologisesti. Viime yön tapahtumat tulevat siis viimeisinä, vaikka ne ovat aika hulluja kyllä (tai yksi hullumpi tapahtuma, mutta siitä siis myöhemmin).

Mamma ja pappa lähtivät kotiin Suomeen perjantaina, mutta sitä ennen meillä ehti olla tosi kivoja iltoja yhdessä. Oli tylsää olla töissä kaikki päivät ja nähdä mammaa ja pappaa vain aamuisin aamupalalla ja iltaisin töiden jälkeen, mutta sille ei voinut mitään. Sitä paitsi mammalla ja papalla vaikutti olevan kivaa päivisin, tekivät pitkiä kävelyitä ja nauttivat kauniista säästä. Tiistaina mulla oli mun gradun väittelytilaisuus, joka siis ekana vuonna on melko rento pienimuotoinen tilaisuus, jossa opiskelija keskustelee työstään professorin kanssa. Sain ihan ok arvosanan projektista, 16/20, mistä on tullut onnitteluja, mutta vaikea sanoa onko toi keskinkertainen vai hyvä kun en yhtään tiedä mitä muut ovat saaneet. Jälkeenpäin olo oli täysin tyhjä ja itkin illalla, vaikea sanoa tasan miksi. Osin koska professori piti tylsän puheen, jossa kertoi, että suurin osa opiskelijoista ekan maisteri-vuoden jälkeen vaihtavat journalistiikkaan tai kustantamo-alan opintoihin, koska se on järkevää ja helpompaa. Tuntui varoitukselta ja tuli tunne, että professori ei välttämättä usko, että pärjäisin ensi vuonna tutkija-koulutuksessa ja sen jälkeen akateemisessa maailmassa. Muutenkin sain aika vähän palautetta projektista, mikä harmitti. Ja se tyhjä olo on muutenkin tyypillinen reaktio kun suuri projekti on vihdoin ohi. Mamma ja pappa lohduttivat illalla, kun musta tuntui, että sekä töissä että väittelytilaisuudessa nuoria kannustetaan valitsemaan selkeitä suoria ja siksi tylsiä teitä elämässään, ettei vahingossakaan oteta mitään riskejä, pelataan varman päälle ja mietitään vain rahaa. Onneksi oli seuraa ja paha mieli meni aika nopeasti ohi. Nyt tosin en enää yhtään mieti sitä gradua, se on ohi ja kuopattu, ja toivottavasti ensi vuonna tehdään paljon hienompi työ. Juhlan kunniaksi sain mammalta ja papalta kauniin keltaisen kukan ja salaatinkuivaajan, jota olen kaivannut koko kevään mutten tajunnut ostaa! Kuulostaa ehkä turhalta, mutta salaatista tulee rapeampaa ja raikkaampaa kun sen kuivaa salaatinkuivaajassa.

Torstaina oli viimeinen tentti, eli saksaa. Se meni ihan ok, mutta en hirveästi jaksanut satsata kun suurin paine oli jo ohi. Torstaina kuitenkin olin aika helpottunut, vaikken vieläkään ymmärrä, että olen oikeasti koulusta lomalla ja voin iltaisin tehdä mitä haluan. Mamman ja papan kanssa syötiin hyvin, juteltiin ja oltiin vain. Oli taas vähän surullista hyvästellä aamulla ennen töitä, mutta selvittiin kaikki ilman kyyneleitä mikä oli hyvä. Ensi tapaamisesta ei vielä ole tietoa, mutta kai palaavat taas jossain vaiheessa syksyllä. Onneksi molemmat viihtyvät täällä niin hyvin, ettei ole mitään tarvetta pakottaa vierailulle! Kiitos vielä mammalle ja papalle tosi kivasta viikosta, toivottavasti saitte vähän levätä ja katkaista arkikuvionne!

Perjantaina, eli eilen, olin töissä koko päivän tosi väsyneenä. Pomo on ollut taas stressaantunut, mutta mä selviän vieläkin ilman haukkuja. En tiedä miksi, koska nyt en edes ole osannut auttaa kauheasti kun kaikki tapahtuu niin nopeasti eikä kukaan ehdi oikein selittää mulle mitään. Toivottavasti ensi viikolla on rauhallisempaa eikä mulla olisi niin tyhmä olo kun en tajua oikein mitään ja yritän vain tappaa aikaa.

Eilen sain mailin Stéphanielta, joka pyysi mua mukaan Ranskan kuvataide-akatemian, eli École Nationale supérieure des Beaux-Arts‘in (perustettu 1648) vuosittaiseen taidenäyttelyyn, jossa siis oli opiskelijoiden tämän vuoden töitä. Mukana olivat taas Camille ja Henri, niinkuin viime kerralla pihajuhlissa. Teoksia oli ihan kauheasti ja oltiin kaikki ihan loppu jälkeenpäin kun oltiin kuljettu ylös ja alas portaita kauheassa kuumuudessa. Teokset olivat suurimmaksi osaksi surkeita, siis todella huonoja. Yllättävää, miten surkeaa juttua saa tehdä niin arvostetussa koulussa, siis ihan mitä sattuu, tosi helppoja ratkaisua ja erittäin pinnallista. Rakennus on upea ja sisältä osin täysin tuhottu – mutta aika mielenkiintoisella tavalla. Sisustus ja rakennus olivat itse taideteoksia kiinnostavampia, niinkuin voi päätellä kuvista.

Ensimmäinen teos oli kaunis:

Jälkeenpäin istuttiin ja juotiin kylmiä juomia akatemia sisäpihalla, missä oli lämmin ja mukava tunnelma, DJ, jne. Meillä oli hauskaa ja tuntui kivalta viettää toista rentoa iltaa ilman mitään koulustressiä (ensimmäinen oli torstaina mamman ja papan kanssa hyvässä marokkolaisessa ravintolassa). Juteltiin paljon ja nauroin Stéfin ja Camillen ihan älyttömille jutuille. Ne on harvinaisen hauskoja ihmisiä! Paikka suljettiin jo yhdeltätoista ja lähdettiin sielä Café de Flore‘en, missä en ole ikinä käynyt koska se on kallis ja kuuluisa paikka (Sartren ja Beauvoirin suosikkikahvila, nykyään siellä vihtyy esim. Kate Moss). Stéfin ja Camillen mielestä paikka on hauska, mikä kyllä piti paikkaansa, mutta aika yllättävästä syystä… Juotiin punaviiniä siinä ihan rauhassa kun Adrien Brody astui sisään. Joo, kyllä, voin toistaa: Oscar-voittaja Adrien Brody, mun suosikkinäyttelijä New Yorkista, astui sisään ovesta ja istuuntui vastapäiseen pöytään henkivartijansa ja jonkun ranskalaisen tyypin kanssa. Olin aika yllättynyt, voin vakuuttaa. Ihan mielettömän odottamatonta ja älytöntä! Adrienilla oli pitkät mustat hiukset, lippis päässä ja tennarit jalassa – eli tosi incognito. Mun seuralaiset heitti ihan älyttömiä juttuja ja niitä piti hillitä, ettei Monsieur Brody olisi reagoinut meihin. Lopulta keskusteltiin puoli tuntia edellisen päivän illallisista ja siellä tarjoillusta ankasta, niin että tuli rauha maahan ja saisin rauhassa miettiä mitä sanoisin kun Brody lähtee. Yhdeltä Oscar-voittaja poistui baarista, ja minä kipitin pari askelta perässä, seurasi seuraava dialogi:

Minä: Excuse me, sir!

(Brody kääntyy ja hymyilee.)

Minä: Excuse me, I just wanted to say hello and shake your hand. I really admire your acting.

Brody: Thank you, very much.

(Brody ojentaa kätensä, katsoo minua silmiin, hymyilee ja kättelemme loppuajan.)

Minä: I really like your new hair.

Brody (naurahtaa) : It’s a bit crazy right now… (osoittaa lippistä toisella kädellään)

Minä (naurahtaa): Well, I wish you luck in everything you do and have a nice stay in Paris!

Brody (hymyilee): Thank you!

Koko tämän mielettömän keskustelun ajan Brody katsoi minua silmiin kauniisti, hymyili eikä pitänyt kiirettä minnekään. Kuvaa ei ole, koska se olisi ollut noloa, enkä usko, että Brody olisi halunnut että sitä valokuvataan fanin kanssa kello yhdeltä yöllä. Mutta mulla on kolme todistajaa. Aika uskomaton juttu! En nolannut itseäni, mikä oli hyvä suoritus, en ollut mitenkään hysteerinen fani vaan rauhallinen ja luonnollinen. Se oli tärkeää, en olisi halunnut säikäyttää suosikkinäyttelijääni tai olla typerä. Halusin vain antaa rehellisen kohteliaisuuden! Hauskaa oli myös jälkeenpäin, soitin Robinille ja Vilmalle, jotka olivat molemmat “hieman yllättyneitä”. Vilma oli ihan “grattis herre gud, de kan int vara sant, ja blir helt snurrig i huvudet!” Aamulla Twitteriäni lukenut mamma oli lähettänyt mailin otsikolla: “Kan det vara sant???”

Tässä otettiin kuva “Inasta ja Henrista”, mutta pointtina on, että Adrien Brodyn selkä näkyy kuvassa keskellä:

Näin olen siis tavannut ensimmäisen Oscar-voittajani, ja vielä oman suosikkini! Pitkistä hiuksista ja lippiksestä huolimatta Brodylla oli kauniit silmät ja etenkin kaunis katse. Tässä kuva ja pari haastattelua niille, jotka eivä tunne Brodya (eka kuva huhtikuulta, joten vastaa aika hyvin):

Al-Jazeeran haastattelu joka on kuukauden ikäinen, tehty 30. toukokuuta 2009:

Brodyn Oscar-puhe (jonka voitti Polanksin Pianisti-elokuvasta):

Ja uusimman leffansa traileri:

Lauantai meni nukkuessa ja iltapäivällä menin ulos kuumuuteen kävelylle. Tein neljän tunnin kävelyn keskustassa, shoppailin Robinille synttärilahjan ja kävin tapaamassa Stéfiä ja Camilleä Les Halles’in leffa-kirjastossa, jossa molemmat ovat töissä viikonloppuisin. Aika rauhallinen työ, täytyy sanoa… Notkuin siellä puoli tuntia, sain ilmaisen kirjastokortin ja viisi dvd:tä mukaan vaikka oikeastaan kerralla saa lainata vain kaksi. Itse otin klassikon, Gilliamin “Fear and Loathing in Las Vegas”, jota en ole nähnyt pariin vuoteen, ja Twin Peaksin ekan tuotantokauden, jonka haluan katsoa ensi viikolla Robinin kanssa. Sitten Stéf ja Camille villiintyivät ja sain mukaan kolme ranskalaisen elokuvan klassikkoa, joista en ole kuullut, mutta jotka vaikuttaa hassuilta: “Le Roman d’un tricheur” (Sacha Guitry), “Papy fait de la résistance“, sekä “C… comme la lune”. Kiva kun joku vihdoin suosittelee ranskalaisia leffoja mulle joista en ole kuullut! Täytyy alkaa käydä tuolla usein nyt kesällä ja vuokrata hyviä elokuvia, niitä on tuolla tosi paljon. Kotimatkalla törmäsin Gay Pride-kulkueeseen. Kuorma-auton lavalla tanssivia ihmisiä, huonoa musiikkia, ilmapalloja, naamiaisasuja ja paperisilppua, jota ammuttiin katsojien päälle tykeistä. Kaikki olivat tosi iloisia, mitä oli kiva katsella!

Kotona olen jumittanut väsymyksestä.  Tosi rauhallinen ilta, ensi yönä aion nukkua paremmin – jos ei yläkerrassa tehdä remonttia heti aamulla yhdeksältä kuin tänään…

Toivottavasti mullakin oli tapahtumarikas ja jännittävä viikko! Hauskaa viikonloppua!!