Kosminen kotinurkka

Päätin, että tänään on viikon rauhallinen päivä. Kirjotin gradua kiltisti ja ahkerasti, ja loppupäivän olenkin surffaillut netistä, syönyt mamman lähettämiä Dragster super sura-karkkeja (hyviä!!) ja katoin Ocean’s 11-leffan tv:stä (siis sen uuden, joka on vanhaa parempi itse asiassa). Ihan kivaa, mut nyt illalla on sellainen “pieni ja avuton” olo… Ei tee mieli huomenna yhtään mennä töihin olemaan tyhmä, outo ulkomaalainen. Oon sitä paitsi hävittänyt mun badgen (le badge, eli se kortti jolla pääsee sisään ja maksaa ruoan ruokalassa), se katosi jonnekin perjantaina kun olin vielä konttorilla. Niille tiukkapipoisille pedanttitytöille ei varmaan ikinä käy näin. Toisaalta sitä typerää korttia ei saa pitää esim. pankkikorttien joukossa, ettei siitä häviä magneettisuus – eli ei kai oo ihme jos joku yksittäinen kortti katoaa aika nopeasti taskusta! Ärsyttää mennä sinne huomenna. Onneksi on vain kolme työpäivää kun torstai on pyhäpäivä eikä kukaan viitsi tulla perjantaina töihin, eli huh! Kun on tällainen pieni ja surkea olo, täytyy katsoa nostalgisia videoita youtubesta. Oon tosi nostalginen ihminen, eikä siinä ole mitään vikaa mielestäni.

Olisi kivaa elää vielä niitä aikoja kun tv:stä tuli McGywer, Lemmenlaiva ja Phileas Fog, eikä seuraavaa päivää tarvinnut murehtia!

Oli ihanaa nukkua viime yönä kunnolla ja herätä hyvällä tuulella! Lähdin ulos kirjastoon jo kahdeltatoista, ja pääsin tällä kertaa Sainte-Geneviève:iin ihan jonottamatta. Siellä tuntui tosi kivalta vaihtelulta saada lukea rauhassa. Nyt kun on töissä päivittäin osaa arvostaa kirjastolla opiskelua ihan eri tavalla… Luin Leo Spitzerin “Stilstudien”-teosta, joka oli kiinnostava, etenkin kun sitä ajatteli kirjallisuustieteen historian näkökulmasta. Tietyt osat Spitzerin metodologiaa ovat nykyään meidän opinnoissa itsestään selviä ja tärkeitä, kun taas toiset ovat vanhentuneet aika pahasti. Mutta kiinnostava lähtökohta analyysiin: ideana on lähteä yksityiskohdasta tekstissä, esim. jonkun sanan etymologiasta, ja laajentaa siitä kirjailijan tyyliin (style), ja sitten lopulta päästä tätä kautta kirjailijan “sieluun” käsiksi. Spitzerin tietenkin vie tämän äärimmäisyyksiin, mutta niin se usein on kun ajattelija keksii oman teoriansa.

Kirjastosta tulin kotiin, tein ihan vähän gradua (valmistelin viimeistä kappaletta, jonka kirjoittamisen aloitan huomenna) ja lepäsin. Kahdeksalta illalla lähdin sitten ulos, Centre Pompidou:n yöhön. Siellä pääsi pysyvään näyttelyyn ilmaiseksi, mutta mä olin siellä Kandinskyn houkuttelemana. Kandisky on ollut mun suursuosikki monta vuotta, ja olin tosi innoissani. Sisäänpääsy oli 9 euroa, muttei tuntunut missään kun tajusin, etten ollut ikinä nähnyt yhtä upeaa kuvataidetta. Ikinä en ole nähnyt yhtä paljon täydellisiä tai täydellisyyttä hipovia taideteoksia yhdessä tilassa. Joka kerta kun astuin uuteen saliin, suu valahti auki ja teki mieli huokaista: “Ooooh!” Parasta oli mennä lähelle teosta ja sitten peruuttaa taaksepäin, silloin siihen värimaailmaan ja “liikkeeseen” pääsi parhaiten mukaan. Juoksin hulluna ympäri, astuin uuteen saliin ja ryntäsin heti niiden teosten luokse, jotka tuntuivat hyvältä, ja sitten jäin niihin kiinni, seison ja silmäilin kolmea-neljää teosta vierekkäin, ryntäilin edes takaisin ja olin tosi onnellinen. Kiersin näyttelyn kolmeen kertaan ja olin todella otettu, liikuttunut. Kandinsky on mulle kuvataiteen Apo, taiteilija jonka teosten ääressä hymyilee ja itkee, ja joka on kadehdittavan ja hämmentävän täydellinen, uudestaan ja uudestaan. Tässä random otteita mun suosikeista, näyttelyssä ei saanut valokuvata joten nämä on ihan googlen kautta vaan, kaikkia parhaita en löytänyt. Näissä on useissa tosi ankeet värit, oikeesti ne oli aina todella kauniit ja kirkkaat!!

Segment bleu (1921)

Bild mit rotem Fleck

Einige Kreise

Fuga

Improvisation 35

Weisses Kreutz

Composition VII

Balancement

Ein Zentrum

Mä oon ollut jälkeenpäin ihan uupunut kun olin niin tunnekuohun valloissa tuolla näyttelyssä. Oli oikeesti vaikeeta irrottautua tietyistä teoksista. Jos olisin tosi rikas, yrittäisin ostaa noita museoilta pois. Olen tosi onnellinen, että maailmassa on tällaista taidetta.

Lähdin sitten Pompidousta Grand Palais:hin, missä tapasin Sophien ja hänen suomalaisen ystävänsä, Kiiran, joka on täällä käymässä. Warhol-näyttely oli ilmainen (se sama, missä Vilma ja Toni kävivät täällä ollessaan) ja sinne oli ihan mieletön jono. Sophie ja Kiira olivat jonottaneet 26 minuuttia kun saavuin, ja yhdessä jonotettiin noin puoli tuntia lisää. Päästiin näyttelyyn klo 23:30! Oli tosi kiva nähdä Sophieta, kun nyt on niin kiireistä niin oli kiva tavata edes äkkiä. Warhol-näyttely oli aika mitäänsanomaton Kandinskyn jälkeen, mutta värit olivat kivat välillä ja se Vilman mainostama Mao-nurkkaus oli hauska! Mutta on toi aika tyhjää eikä edes kaiken taustalla oleva idea ole mun mielestä kauheen kiinnostava. Tässä on vähän sama kuin esim. Malevichin kanssa: tosi hyvä, että joku teki ton kaiken, niin nyt voidaan sitten jatkaa eteenpäin ja tehdä jotain kiinnostavampaa. On oikeesti tärkeetä, että joku aina murtaa sääntöjä ja tekee jotain uutta – vaikkei se olisi kauhean kiinnostavaa. Muut hyötyvät sitten uusisa olosuhteista ja vapaudesta.

Nyt kotona todella väsyneenä, mutta iloisena! Mukava ja tosi renouttava päivä.

Toivottavasti mullakin on ollut kiva lauantai!

Päivän videon sain Samirilta: