Kosminen kotinurkka

Tämän viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että täytyy itsekin miettiä mistä aloittaa… Päätän kirjoittaa kronologisesti, tiistaista lähtien.

Tiistaina olin aamupäivän töissä ja lähdin koululle lounaan jälkeen. Tämän viikon ajan edellinen harjoittelija, jonka siis minä nyt korvaan, oli vielä töissä, joten hän, nimeltään Ségolène, auttoi mua ihan kädestä pitäen ja näytti miten eri juttuja pitää hoitaa. Lounaalla tapasin muita harjoittelijoita, kaikki tyttöjä. Vaikuttivat aika normaaleilta, melko tylsiä tyyppejä, jotka koko lounaan ajan puhuivat vain työjutuista keskenään. Olin aika pihalla kun en voinut osallistua millään lailla. Muutenkin pari niistä tutkailivat mua vähän epäilevästi. Ihan rehellisesti sanottuna, en usko, että ystävystytään kauhean sydämellisesti, jo ekan päivän jälkeen oli selvää, että ollaan aika erilaisia. Mutta Hachetten ruokala on todella hyvä! Kolmella ja puolella eurolla syö kolme ruokalajia, eli pääruoan, salaatin ja jälkiruoan! Pääruokaa oli kuusi eri vaihtoehtoa, esim. kyljyksiä, makkaraa, kasvisruokaa, kolmen juuston pizzaa, jne. Hyvät salaatit ja terveelliset jälkuruoat. Tosi jees!! Menin sitten koululle, jonne saavuin viisi minuuttia toimiston avaamisen jälkeen. Odotushuone oli täynnä ihmisiä, ja toimistosta astui ulos vihainen, lihava nainen, joka sanoi, tai enemmänkin raivosi, että toimiston on kiinni, tule huomenna uudestaan. Aika yllättävä tilanne. Jäin kuitenkin ovelle hengailemaan kun paikalle saapui pari muutakin tyttöä. Niillä oli melko samanlainen tilanne kuin minullakin, eli kiire saada aloittaa tai jatkaa virallisesti työharjottelussaan. Päätettiin yhteistuumin vain änkeä hiljaa odotushuoneeseen ja toivoa parasta. Odotettiin tunti ja viisitoista minuuttia, jonka aikana lihava mummo joka kerta kun haki uuden uhrin odotushuoneesta, mulkaisi vihaisesti meihin ja vakuutti, ettei ihan varmana ota meitä vastaan enää samana päivänä. Luovutettiin lopulta ja päätettiin tulla seuraavana päivänä vähintään tuntia ennen toimiston avaamista.

Keskiviikkona olin siis taas samalla tavalla vain aamupäivän töissä, Ségolène auttoi kiltisti. En ehtinyt edes syödä lounasta töissä ennenkuin oli pakko kiirehtiä takaisin sinne koulun toimistolle. Olin paikalla tuntia ennen toimiston avaamista, edellisenä päivänä tapaamani tytöt olivat jo paikalla. Olin jonossa kuudes kun toimisto avasi, mutta odotin vuoroani silti puolitoista tuntia. Oli kuuma eikä kukaan enää jaksanut jutella kun oltiin kaikki sen verran uupuneita tästä taistelusta. Ja sitten tuli vuoroni, päädyin juuri sen vihaisen lihavan naisen tiskille. Olin ystävällinen ja hymyilin, mikä auttoi, koska oletettavasti täti lopulta häpesi käytöstään ja sain todella ystävällistä palvelua. Rouva kertoi, että toimistosta oli juuri saanut potkut jopa puolet henkilökunnasta!! Joten kaikilla oli nyt ihan liikaa töitä. Olivat yrittäneet turhaan varoittaa koulun päättäjiä seurauksista, ja tässä tilanteessa nyt oltiin. Saivat kaikki siinä pienessä hikisessä toimistossa minun täydelliset sympatiat puolelleen. Kiva kun tällaisessa taloudellisessa tilanteessa Sarkozyn uudet paskalait (anteeksi, mutta ne ovat juuri sitä) tekisivät yliopistoista omavaraisia. Hyvä vaan, että lakkoillaan. Niin sain sitten paperit kolmen tunnin jälkeen ja palasin töihin vähäksi aikaa. Pomoni, Johanna, oli todella onnellinen, ja Ségolène helpottunut. Itse olin uupunut. Tehtiin vähän töitä ja lähdettiin kotiin. Olin juonut ja syönyt liian vähän, ja hyvin väsynyt, kun pyörivistä ovista (miksi noita kutsutaan, siis kun ne pyörii ja niihin pitää loikata oikeeseen aikaan sisään?) mentiin ulos Ségolènen kanssa. Juuri kun olin kääntymässä ulkopuolelle, kuulin kuinka joku huusi suomeksi, että olin unohtanut passini vastaanottoon (Hachettelle saapuessa, täytyy jättää henkilötodistus vastaanottoon). Hämmennyin totaalisesti ja järjestin pienen Mr Bean-sekoilun: kävelin ensimmäisessä pyörivässä ovessa päin lasia, jonka jälkeen syöksyin seuraavaan päästääkseni nopeasti takaisin sisään, mutta koska en katsonut eteeni, jäin toiseen oveen väliin. Ségolène sai kiskoa laukkuni takaisin ulkopuolelle, muuten olisin jäänyt jumiin koko yöksi. Syöksyin tiskille ja kysyin ranskaksi mikä oli. Tyttö vastasi suomeksi, että passi jäi, otin sen ja lähdin, kiitin vain suomeksi, olin niin hämmentynyt. Nyt koko juttu naurattaa, mutta pitkän päivän jälkeen oli silloin vain paha mieli.

Torstaina olin koko päivän töissä, viimeistä päivää Ségolènen avustuksella. Sujui ihan hyvin. Olen tehnyt hirveän määrän muistiinpanoja. Opittavaa on paljon, ei ainoastaan uusia tietokoneohjelmia vaan erityisesti uusia sanoja, käsitteitä ja koko se prosessi, miten kirjoja painetaan, markkinoidaan ja myydään ulkomaille. Emme siis todellakaan hoida muuta kuin ulkomaille myyntiä, mutta joudun tietyissä tehtävissä olemaan muihin osastoihin yhteydessä. Ja käsite-viidakko on melkoinen ulkomaalaiselle. Olen oppinut hirveästi uusia sanoja jo nyt. Työ tulee olemaan haastavaa, nopeaa ja vaihtelevaa – muttei ollenkaan mahdotonta. Kun oppii perusjutut pärjää myös yllättävissä tilanteissa. Johanna ja Ségolène sanoivat molemmat, että jutut oppii kuukaudessa, jos ei nopeammin. Toukokuusta voi siis tulla hieman hermostunut, mutta sitten pitäisi helpottaa. Juhlistimme töissä Ségolènen lähtöä kahden tunnin lounaalla nätissä ravintolassa, jossa pomo tarjosi pääruoan, jälkiruoan sekä hyvää ranskalaista siideriä. Kahden tunnin lounaan aikana kukaan ei katsonut kertaakaan kelloa – paitsi minä, ihan vain uteliaisuudesta. Pomo myöhästyi 20 minuuttia kokouksesta, ei se mitään. Ja kun oltiin tehty taas pari tuntia töitä, oli viideltä shamppanja- ja kakku-tarjoilu, lähtevien työharjoittelijoiden kunniaksi. Siihen herkutteluun meni loppupäivä. Aika mukava asenne tyypeillä työntekoon!! Tietenkin tuolla tulee olemaan hyvin kiireisiä päiviä, mutta silti on kivaa, että tuollaiseen löytyy aikaa. Muutenkin toimistolla on rennompi tunnelma kuin niissä suomalaisissa työpaikoissa, joissa olen ollut. Kaikki tekevät työnsä, mutteivät sen enempää. Pomo sanoi minulle lounaalla, että loppujen lopuksi, ne ovat vain kirjoja, kenenkään henki ei ikinä ole vaarassa, ne ovat pelkästään kirjoja.

Torstai-iltana olin hyvin väsynyt. Fiilikset työhön liittyen ovat vaihdelleet kovasti viime päivien aikana. Johanna on sympaattisin pomo mitä minulla on ollut. Nopea, älykäs, hauska, iloinen, vauhdikas ja temperamenttinen. Vaikuttaa myös rehelliseltä, sanoo mitä ajattelee. Se tuntuu hyvältä. Uskon, että meillä tulee toimimaan hyvin, ja että voin olla oma itseni. Välillä tosin tuntuu, etten ikinä pysty siihen mitä minulta odotetaan. Kaikki on niin totaalisen uutta, mulla ei ole minkäänlaista kokemusta, ei kustannusalalta, eikä edes ranskalaiselta työnantajalta. Täytyy myöntää, että sosiaalisissa tilanteissa, jossa on pelkästään kymmeniä ranskalaisia ja minä, muutun aika ujoksi, en tiedä ihan miten pitäisi olla. Se on aika järkyttävää, koska en ikinä ole ollut perinteinen suomalainen kenkiintuijottaja (jos olen hiljaa, se tarkoittaa yleensä, että murjotan tai osoitan mieltäni, hehe! ). Lähtevät työharjoittelijat saivat kivoja lahjoja kolleegoiltaan, ja huomasin, että mietin sitä miten en missään nimessä sitten kuuden kuukauden jälkeen halua mitään lahjoja, miten noloa se sitten on. Siis huh miten suomalainen ajattelutapa!! Järkyttävää. Robin sanoi, että totun kyllä kaikkeen. Toivon niin…! Välillä jännittää kauheasti, välillä on tosi innostunut olo, välillä taas ylirento.

Töiden ohella, olen illat opiskellut. Gradua olen viikon aikan kirjoittanut 23 sivua (!!!) toista lukua, jota pitäisi huomenna lyhentää ja muutenkin hioa. Olen lukenut Erich Auerbachin Mimesis- ja Écrits sur Dante-teoksia, ja suosittelen kyllä molempia kiinnostuneille! Selkokielellä, mukavasti ja todella älykkäästi sekä sivistyneesti kirjoitettua kirjallisuusanalyysiä. Jos haluaa tutustua siihen, mitä kirjallisuustiede on, kannattaa aloittaa Auerbachista! Tämän lisäksi olen myös lukenut opettajan nettiin laittaman kurssin ensimmäisen luennon, koska kurssia ei lakon takia voitu järjestää. Tosi kiehtova kurssi melankolian historiasta (Histoire de la mélancolie dans la pensée et la littérature occidentales, de l’Antiquité aux temps modernes)! Ja sitten olen lukenut saksankurssille Georg Büchnerin “Lenz“-teoksen, joka oli kaunis, kiinnostava ja muistutti monella tapaa Goethen Wertheriä. Pidän ehkä tällä hetkellä kuitenkin enemmän Büchnerin Lenzistä, se oli jotenkin vähemmän naiva ja paljon psykologisempi. Joo tällaista… ei ihme jos väsyttää. Mutta koulutyöt tuntuvat äärettömän hyviltä töiden vastapainona!! Töissä on konkreettista ajattelua, koulussa teoreettistä. Se on toimiva yhdistelmä, tuntuu, että aivot jaksavat harvinaisen hyvin kun vaihtelee tehtäviä koko ajan. En ole yhtään niin väsynyt kuin mitä minun pitäisi olla. Olen itse asiassa tosi hyvän tuulinen ja positiivinen, vaikka välillä tulee töihin liittyen huolestuneisuus-kohtauksia ja välillä mietin asioita liikaa. Mutta ei hätää, uskon kyllä jaksavani elää näin toukokuun ajan. Sitten on onneksi vain töitä.

Ai niin, vielä lakkoon liittyen. Sain tänään saksanopettajaltani sähköpostia. Kyseessä on siis nuori opettaja, alle kolmekymppinen, joka on tosi aktiivinen lakkoilija. Näköjään tilanne on nyt se, että yliopistolla äänestetään siitä, pidennetäänkö lukukautta niin, että tentit olisivat vasta kesäkuun lopussa, vai “neutralisoidaanko” lukukausi niin, että kaikki pääsisivät läpi, mutta kukaan ei saisi arvosanoja. Keskiarvo laskettaisiin siis ilman tätä kevättä. Vastustan toista vaihtoehtoa, koska en halua saada mitään ilmaiseksi. Veikaan kuitenkin, että ensimmäinen vaihtoehto on se joka äänestetään läpi, koska toiseen tarvittaisiin ministeriön lupa. Ja kaikki tajuaa miten outoa se olisi, kun nyt juuri lakkoillaan ministeriön tyhmyyttä vastaan…

Nyt kahden vapaapäivän aikana olen tehnyt pitkän viiden kilometrin kävelykierroksen, kirjoittanut gradua, lukenut koulujuttuja, ollut kirjastolla tekemässä koulutöitä, surffaillut iltaisin ja eilen katsoin “Michael Clayton“-leffan. Michael Clayton tuntui tosi hyvältä, ainakin pitkän työpäivän jälkeen! Todella laadukas elokuva. Ihanan hidas tahti (nykyään leffoissa kiirehditään niin, ettei katsoja ehdi päästä elokuvan maailmaan kunnolla sisään, kts esim uusin muuten tosi hyvä Batman), kauniita selkeät hillityt värit, hieno leikkaus, harmooniset kauniit kuvat, ja loistavat näyttelijän. Tilda Swinton ja Tom Wilkinson olivat aivan upeita molemmat, ja George Clooney hyvin vakuuttava. Elokuva oli muutenkin älykäs, psykologinen ja yllättävällä ja raikkaalla tavalla runollinen ja herkkä. Olen tosi yllättynyt, että pidin siitä niin paljon, en jaksanut mennä leffaan katsomaan tätä silloin pari vuotta sitten, koska leffa vaikutti niin tylsältä… myönnän, että olin väärässä!

Ja tänään tein ihan mielettömän hyvää perunasalaattia, wow!! En ole ikinä pitänyt perunasalaatista, mutta perun tässäkin tapauksessa sanani.

Hui mikä maratonpostaus, anteeksi. En tiedä jaksanko iltaisin blogata töiden jälkeen, mutta ensi viikollakin on perjantai vapaa kun täällä vietetään jommankumman maailmansodan päättymisjuhlaa, joten viimeistään kirjoittelen ensi perjantaina! Vastailen tosin viikon aikana kyllä kommentteihin!

Kiitos kaikille lukijoille – viime sunnuntaina täällä oli käynyt 305 kävijää!! Se on ylivoimaisesti uusi päiväkohtainen ennätys. Mieletöntä!

cant%2Dpossib%2Ehtml&feature=player_embedded]