Kosminen kotinurkka

Viikko on ollut kiireinen, mutta töissä on ollut ihan mukavaa. Olen tehnyt lehdistö-tiedotetta englanniksi kun Englannissa on kiinnostuttu yhdestä meidän suurimmista kokeista, joka viime vuonna möi vaatimattomat 800.000 keittokirjaa…! Olen myös siivonnut ja järjestellyt meidän  sopimuksia ulkomaisten kustantamoiden kanssa ja niiden syynääminen on ollut aika kiinnostavaa. Pomo vaikuttaa tyytyväiseltä, puhelimessa kertoi jollekin toiselle, että uusi asisstentti on “génial, mais vraiment superrrrr”, ja mä olin ihan huh huh, pienet paineet ylläpitää tota Mutta kiva tietenkin! On ollut muutenkin rento olo, olen saanut järjestellä pieniä juttuja, vähän hotellia ja sellaista Frankfurtin kirjamessuille. Eli töissä oikein mukavaa.

Muuten illat ovat menneet sen pirun lyhennelmän parissa. Siis lyhennelmän tekeminen on paras tapa tuhota ja tappaa kaikki, mikä muuten on tosi kiinnostavaa. Oon tehnyt sitä hampaat irvessä ja Wordille ääneen kiroillen (joo ei hermot kestä Microsoftin ohjelmia yhtään). Nyt se on valmis, ylipitkä 17 sivua, mut ei voi mitään, ja huomenna se lähtee opettajalle. HUH. Vaikka aihe on tosi mielenkiintoinen, melankolian historia antiikin Kreikasta 1600-luvulle (Molière), tehtävä oli tylsää puurtamista. Inhoan teknisiä tehtäviä, haluan tehdä jotain luovaa ja kivaa koko ajan.

Keskiviikkona olin töiden jälkeen Sophien kanssa viini lasillisella. Sophie asuu juuri sopivasti kotimatkalla töistä, jään vain pari pysäkkiä liian aikaisin metrosta. Meillä oli tosi mukavaa, mutta valitettavasti voi olla viimeinen tapaaminen kun Sophie matkustaa takaisin Suomeen jo viikon päästä. Tylsää! Purettiin molemmat vähän paineita siitä miltä tuntuu kun ranskalaiset tuijoittaa oudosti kun puheesta paljastuu pieni aksentti ja erilaisista Suomeen liittyvistä kommenteista. Ärsyttää, kun ihmisestä tehdään Suomen edustaja kun juuri mielellään edustaisi ihan vain omaa itseään. Mutta meillä oli tosi hauskaa!! Olisi kiva nähdä vielä ennenkuin Sophie lähtee, mutta saa nähdä. Tavattiin metropysäkillä, jolla olin etuajassa joten ehdin ottaa pari kuvaa:

Matkalla kahvilaan oli Sophien löytämä venäläinen ruokakauppa, jossa oli ihan mielettömiä tuotteita, mm. alla olevat venäläiset juustnaksut! Mä jotenkin rakastan ulkomaalaisia ruokakauppoja, mm. Suomessa ja Ruotsissa oon ihan “vau, täällä on tämmöstäkin!” ja tuolla tuli samanlainen fiilis kun ei ollut koskaan maistanut yhtäkään tuotetta! Samalla kadulla pitäisi olla suomalainen ruokakauppa “Kiva”, jonne voisi mennä kesälomalla käymään (karjalanpiirakoiden kuvat silmissä kiiluen, tietenkin)

Muuten illat ovat kuluneet kotona. Tänään oli mieli taas vähän maassa, mutta nyt parempi taas. Huomenna mulla on vapaata, helluntai helluntai jee jee, eli aion mennä ulos kaupungille katselemaan maailman menoa ja katsoa jonkun leffan illalla. Muuten täytyy hioa gradun kolmatta kappaletta, toisen kappaleen palaute professorilta oli aika hyvä. Madamen mielestä projekti on kiinnostava ja hän ihan odottaa seuraavan luvun lukemista! Hyvä merkki, kun näitä on varmaan aika monta luettavana, kiva jos pystyy tarjoamaan jotain uutta eikä samaa vanhaa. Huomenna hion sen valmiiksi ja lähetän matkaan.

Viime yönä nukuin 11 tuntia, nyt väsyttää taas. Hyvää yötä kaikille ja hauskaa alkavaa viikkoa!!

Päivän ensimmäisen videon tarjosi Robin, eli Danny ja Armi laulavat “I Wanna Love You Tender”. Danny on paras.

Ja toiset videot tarjoaa Vilma, joka lähetti mieletöntä nostalgiaa. Kuka muu katsoi 90-luvulla Blondi tuli taloon-sarjaa?? Se oli meidän molempien suosikki ja huh huh, katsokaa nyt tunnaria:

Ja tässä yhden jakson puolikas, sisältää mm.: “Hertsinleijaa, voi Hannu!”, “Kyllä ihminen tarvitsee vaimon!”, osoitteen “Hattarapolku 9″, sekä Trollin jolla on vilkkuvat silmät. Tossa on myös lopussa mainoksia. Kiitos Vilma!!

Ihan ensimmäiseksi on pakko kiittää viime kirjoituksen kaikista kommenteista, sekä niistä jotka on jätetty tänne sivulle suoraan, että niistä jotka sain sähköpostitse ja tekstareissa. Vaikea oikeasti ymmärtää, että mulla voi olla noin ihania ja kauniita ystäviä ja sukulaisia! Olen ollut oikeasti tosi otettu ja liikuttunut, kiitos kaikesta tuesta!!

Viime päivien ahdistava kuumuus päättyi viime yönä dramaattiseen ukkosmyrskyyn, jonka seurauksena tänään on ollut tyyliin 17 astetta lämmintä. Yli kymmenen asteen pudotus, joka tuntui aika hyvältä, rajansa kaikella nimittäin. Toisaalta tänään oli vähän liian kylmä, eli sopiva olisi jossain välillä 20-25 asteessa. Tosin mulla on aina liian kuuma tai liian kylmä, harvoin sopiva.

Töissä oli tänään ennen lounasta julkkisvieras, näyttelijä Olivier Lejeune, joka signeerasi, tai siis kirjoitti omistuskirjoituksia uuteen kirjaansa, jossa esittelee oman muisti-tekniikkansa, jonka avulla on oppinut todella pitkiä tekstejä näytelmiä ja elokuvia varten. Kyseessä ei ollut mikään tilaisuus, herra näyttelijä sai istua nurkassa ihan vaatimattomasti ja kirjoittaa terveisiä eri toimittajille. Mutta mukava ihminen, saatiin kaikki toimistossa ilmaiset liput, kahdelle hengelle vielä, herran kirjoittamaan uuteen näytelmään, komediaan joka saa ensi-iltansa 5. kesäkuuta. Voisin mennä katsomaan, vaikkei aihe kauheasti kiinnosta, kyseessä on jonkinlainen roskalehden toimituksesta kertova farssi, “Presse Pipole” (kannattaa lausua ääneen ton toisen sanan niin ymmärtää mistä englannin sanasta toi on väännetty… ). Mutta ihan kiva tavata tollasia ihmisiä ja vaihtelua työpäivään.

Olin niin väsynyt, etten jaksanut mennä yksin lounaalle meidän kanttiiniin, koska kaikki kivat tyypit oli poissa enkä viitsinyt mennä ankeilemaan ilkeiden tyttöjen pariin. Surffailin paljon työpäivän aikana, oli niin rauhallista kun pomo oli poissa. Se oli kivaa, vaikka tuntui pahalta ajan haaskaukselta kun olisin voinut tehdä koulujuttuja koko sen ajan. Kauhean tehokasta ajattelua, huh huh! Ihan kiva päivä, Emmanuellella oli synttärit ja Stéphanie oli valinnut nätit korvakorut lahjaksi, joista maksoin tietenkin osan. Edustin meidän koko osastoa Frankfurtin kirjamessuja koskeneessa kokouksessa, se meni ihan hyvin eikä ollut vaikeeta kun mun ei tarvinnut sanoa mitään. Aika jännä nähdä mitä suunnitellaan maailman suurimpia kirjamessuja varten! Vaikka meillä on vain 70 neliötä tilaa, mikä on tosi vähän!

Töistä lähdin tämän viikon huipennukseen (jo tiistaina huipennus – ei ole hyvä juttu!!), eli luentoon, jonka yksi suosikkiprofessorini järjesti Pariisin kauneimmassa kirjastossa, la Mazarine:ssa. (Jotkut ehkä muistaa kun kävin siellä viime syksynä ja olin ihan ikionnellinen?) Tällä kertaa Mazarine:ssa oli vielä kivempaa, koska meidän huippu opettaja oli järjestänyt luennon, jonka aikana saatiin katsella ja kosketella todella vanhoja, harvinaisia ja arvokkaita teoksia. Ensimmäinen oli vuodelta 1488, täysin aito, upea kirja, jonka kaiverruksia ihasteltiin, ja sitten oli toinen vuodelta 1591, jossa oli käytetty eri tekniikkaa kaiverruksiin (puun sijasta nahalle) ja kirjassa oli ensimmäinen kuva kirahvista, joka oli aikanaan siis huippu eksoottinen kun lukijat eivät ikinä olleet nähneet kirahvia! Kolmannessa kirjassa oli myös ensimmäinen kuva ananas-hedelmästä, jota luonnehdittiin tekstillä: “erittäin maukas nana-hedelmä”. Se oli jostain 1500-luvun matkakertomuksesta Etelä-Amerikkaan. Melkein kolmen tunnin ajan saimme ihastella upeita kirjoja, jotkut todella isoja, kuten esimerkiksi käsin väritetty karttakirja 1600-luvun alusta, jossa oli karttoja, kansallispukuja, maisemia sekä mielikuvitusjuttuja (yksisarvisia ja muita eksoottisia eläimiä, joita muka löytyi Brasiliasta). Värit olivat vielä tänä päivänä todella upeat ja kirkkaat. Uusimmat kirjat olivat 1700-luvun alusta. Meillä oli tosi hauskaa, yhdessä kirjassa oli kuva legendaarisesta tappelusta elefantti vastaan virtahepo, josta Plinius vanhempi oli kirjoittanut ja jonka joku matkailija oli muka todistanut Afrikassa. Professori kertoi, että Espanjassa oltiin sitten vähän myöhemmin laitettu elefantti ja virtahepo vastakkain rinkiin ja kaikki odottivat mieletöntä ja rajua kamppailua – mutta mitään ei tietenkään tapahtunut, eläimet tuijottivat toisiaan hölmöinä, ja silloin, opettajan sanoin, “tajuttiin, että Plinius vanhempi valehteli – ehkä aina välillä.” (joo, tällaiset jutut on kirjallisuustieteilijöiden mielestä hauskoja, mutta jokaisella ammattikunnallahan on omat vitsinsä, heh?!)

Professori järjestää tapahtuman kurssilaisilleen joka vuosi, mutta oli niin innoissaan, että olisi varmaan mielellään jäänyt kirjastoon koko yöksi. Kirjaston kuraattori luennoi meille kirjaston historiasta. Kyseessä on siis Kardinaali Mazarin:in yksityiskokoelma, joka on siirretty kardinaalin kuoleman jälkeen, 1600-luvun loppupuolella kardinaalin perustaman korkeakoulun tiloihin, joissa kirjasto vieläkin sijaitsee. Korkeakoulua ei enää ole, tiloissa on mm Ranskan akatemia (ihan Louvrea vastapäätä, Seinen toisella puolella siis), mutta kirjasto on jäänyt alkuperäiseen muotoonsa, joten jopa kaikki sisustus, kaikki panelit, pylväät, jne. ovat Mazarin:in alkuperäisestä kirjastosta, eli hänen omasta palatsistaan lähtöisin. Katossa roikkuvat suurimmat kullatut kristallikruunut ovat itse Madame Pompadourin, joka siis oli kungingas Ludvig XV. rakastajatar ja kurtisaani vuosina 1745-1750. Huikea paikka siis… ja mielettömän hieno ja kiva ilta! Tällaisten juttujen takia tänne kannatti tulla, en ikinä unohda tätä.

Alla seuraa kuvia, jotka otin salaa puhelimella, joten ne eivät ole kauhea onnistuneita aina, mutta ehkä niistä saa jonkinlaisen käsityksen paikasta?

Kurssin jälkeen olin tosi iloinen ja tulin samaa matkaa metrossa kivan tytön kanssa. Aurinko paistoi ja nenässä oli vanhojen kirjojen pölyinen tuoksu. Tekee mieli sittenkin jatkaa tutkijaksi kun saa kokea tällaisia ihania hetkiä!

Kotona olen, yllätys yllätys, tehnyt koulutehtävää, ihan kello yhteentoista asti. Kauheeta. Etenkin kun tehtävänanto on hyvin hämmentävä. Meidän pitää lukea neljä noin 25 sivua pitkää luentoa ja kirjoittaa niistä lyhennelmä, jossa on kaikki tärkein tiivistettynä. Tylsä tehtävä, vaikka sen avulla oppii paljon ja kurssi on se mahtava melankolian historiasta kertova, joka on tosi jännä ja kiinnostava. Mutta jännintä tässä on se, että opettajan kotisivuilla lukee, että lyhennelmän tulee olla 1/15 jokaisen luennon pituudesta, ja esimerkkinä annetaan ensimmäinen luento, joka on muka 75.000 merkkiä pitkä ja joka pitäisi lyhentää 5000:een merkkiin. Mutta, voiko joku oikeesti vaatia, kun luentoja on neljä, että opiskelijat kirjoittavat 20.000 merkkiä yhteensä – pelkkää lyhennystä?? Ihan älytöntä, sairasta! Etenkin kun 5000 merkkiä on noin 9 sivua (4 kertaa 9 on 36 sivua lyhennelmää!!), ja 9 sivua ei ole 1/15 jos ajattelee, että luento itsessään on vain 25-28 sivua. 25 sivua jaettuna viidellätoista on 1,6 sivua. Mutta 1,6 sivua on ehkä tuhat merkkiä. Äärettömän hämmentävää tästä tulee kun annoin wordin laskea opettajan luentojen yhteisen merkkimäärän, ja sain pelkästään 48.700 merkkiä neljästä luennosta. Eli mikä luku se esimerkin 75.000 sanaa ensimmäisessä luvussa on? Ihan totaalisen älytöntä. Lähetin mailia (ilman kaikkea yllämainittua matematiikka tosin) ja odotan kiinnostuksella vastausta. Toivottavasti oikea lyhennelmän merkkimäärä kaiken kaikkiaan olisi 5000, sen saisi nimittäin aika helposti alta pois. 20.000 on ihan eri juttu…

No joo nyt ei saa märehtiä sen enempää, öisin pitää kai nukkua. Kiitos vielä kaikille kerran ihanista kommenteista!! Ette tiedä mitä ne mulle tarkoittavat

Hauskaa loppuviikkoa kaikille!!

Update: Juuri saamani tideon mukaan, hehe, opettaja, joka näköjään kirjoittaa sähköpostia opiskelijoilleen kello 00:07, ilmoittaa, että lyhennelmä on 1/15 kokonaisuudesta, eli kaikista neljästä kurssista, ja vielä muistiinpanoina eli ei tarvitse hioa kieltä liikaa. Oh yeah!! Nyt helpottuneena nukkumaan! Mieletöntä muuten mihin aikaan saan eri professoreilta sähköpostia, viimeeksi oma professori lähetti korjauksensa klo 7:10 aamulla, ja saksan opettaja lähettää yleensä kahden aikoihin yöllä. Akateeminen vapaus?

Sain vihdoin laitettua kuvat koneelle, eli tässä tulee myös samalla viime viikonlopun illalliset ja taidenäyttelyt, ja tämän viikon shoppailut! Tarinoin kuvien välissä tuttuun tapaan.

Näkymä mun työpöydältä oikealle, eli tässä on mun pomon työpöytä ja Eiffel-torni kurkkii tuolla taustalla!

Tässä taas mun oma työpöytä! Meidän tilat ei oo mitenkään suuret tai hienot – tossa mun edessä istuu Stéphanie, lehdistötiedotuksen työharjoitteliaja! Pomo oli muuten poissa siis koko tämän viikon, ihan lomailemassa, ja yritin tehdä parhaani, ettei kaikki olisi ihan sekaisin maanantaina (siis huomenna) kun Johanna palaa takaisin. Mun mielestä onnistuin oikein hyvin, vaikka olin tosi väsynyt niin olin touhukas ja reipas, ja kaikki mikä piti hoitaa on hoidettu. Maanantaina olin ihan raivoissani, koska ne toiset harjoittelija-tytöt on aika tylyjä ja sain vielä kuunnella kuinka ne haukkui ihan uutta harjoittelijaa selän takana, pari minuuttia sen jälkeen, että mukavalta vaikuttanut tyttö poistui ruokapöydästä. Olin siis oikeassa noiden suhteen… valitettavasti! Tosi inhottavaa touhua, mä olin ihan visusti hiljaa, en aio haukkua yhtään ketään selän takana. Sain myös kuulla aksentistani, mikä sai mut ihan tolaltani. Olin niin vihainen, että vielä seuraavana päivänä tiuskin takaisin kun stressaantunut Emmanuelle selitti, että “kuuntele sitten kunnolla ne Johannan viestit, ettei mitään mene ohi, kuuntele sitten kunnolla…” Vastasin: “Mulla on korvat ja ne toimii ihan hyvin.” Joo, ehkä asiatonta, mutta mä en siedä aksentista huomauttamista. En mäkään naura niiden englanninkielellä! Ja se, että ihmisellä on joskus tyhmältä kuulostava aksentti, se ei tarkoita, että tyyppi olisi oikeasti tyhmä. Vai? Onneksi onneksi töissä on Stéphanie, joka on tosi kiva! Meidän molempien pomot oli poissa keskiviikkona, eli syötiin pitkään lounasta kahdestaan, juteltiin kaikkea ja surffailtiin toimistossa, naurettiin ja pidettiin hauskaa. Stéphanie on rento, vilpitön, kiltti ja hauska! Harmi vain, että sen työt tuolla loppuu ensi kuussa… eli noin kolmen viikon päästä. Mutta kiva tutustua noin hyvään tyyppiin silti! Muutenkin pidi hauskaa töissä kun sain käännöstöitä. Käänsin Emmanuellelle sähköpostin, ranska-englanti, jonka se lähetti Jamie Oliverin agentille. Lähetin sähköpostia saksaan saksaksi ja sain kiitollisen ja innostuneen vastauksen. Ja käänsin kirja-uutuuksien nimiä sekä myyntipuheita englanniksi ja annoin luovuuteni laukata ihan vapaana. Itse ainakin ostaisin heti crème brûlée-keittokirjan, jonka nimi olisi “Small Crispy Crèmes (tai Cremes/Creams)”! Työtehtävät on siis olleet hauskoja!

Kuvat yllä on Hachetten rakennuksen pihalta… aika kiinnostavaa arkkitehtuuria jos ei muuta! Pompidoun ajalta kai.

Yllä siis kuvia viime viikonlopun hauskasta illallisesta suomalaisessa Estelle’s Café-ravintolassa!

Jono Kandinsky-näyttelyyn!

Sophie ja ystävänsä jonossa Warhol-näyttelyyn. Hävettää kun en ikinä opi ihmisten nimiä ekalla kerralla, anteeksi!!

Nyt on siis ollut neljä päivää vapaata. Torstaina olin pitkällä kävelyllä, mutta tein enimmäkseen töitä, luin tenttiin ja kirjoitin gradua. Perjantaina samoin, tein taas pitkän kävelyn ja tein töitä – mutta uupumus nousi pintaan ja itkin kello kolmen ja kello yhdeksän välillä melkein taukoamatta. Tietenkin tein samalla töitä, luin Auerbachia kiltisti, mutta oli aika paha olo. Ihan vain väsymyksestä. Olen Suomesta palattuani tehnyt joka päivä vähintään kymmenen tunnin työpäiviä, usein paljon pidempiäkin, ja kai se väsymys jossain vaiheessa alkaa painaa. Perjantaina oli siis jonkinlainen pieni hermoromahdus, jota mamma ja pappa saivat kuunnella raukat puhelimessa. Onneksi on niin kiltit vanhemmat, etteivät valita puhelinlaskuista ja jaksavat soittaa kun on tarve puhua! Kiitos!! Perjantaina oli vielä niin totaalisen yksinäinen ja jotenkin hylätty olo. Olin aika hajalla kyllä… Olen vieläkin väsynyt, vaikka mikään ei stressaa tietoisesti, niin on vaikea rentoutua ihan täysin. Koko ajan täytyy tehdä jotain työtä, koko ajan olla tarkkana, ja se vaihde jää päälle. Harmittaa, että perjantain ylimääräinen vapaapäivä meni itkemiseen, mutta ehkä se auttoi, nyt on taas vähän parempi olo taas. Olo parani eilen lauantaina, monesta syystä. Ensinnäkin tein mielettömän hyvää mansikkasorbettia, johon tuli sitruunankuorta, vaniljatanko ja tuoreita mansikoita! Tosi hyvää – etenkin kun nyt on ollut 28 astetta lämmintä. Toistan: 28 astetta!! Ihan älytöntä. Ja ero Helsingin helteisiin on mieletön. Täällä ei nimittäin ole merta, eli ei myöskään ole virkistävää/viileää/jääkylmää merituulta, joka aina helpottaa kuumuudessa. Pariisi on kuin Lille: täällä ei lämmin ilma liiku. Ja jos liikkuu, se on hidasta valuvaa liikettä. Ilma on paksu ja kuuma. Huomiseksi luvattu vielä 28, sitten helpottaa taas. Huh!! 25 astetta riittää ihan hyvin, kiitos. Lauantaina ilahdutti myös mielettömän absurdi joukko-msn-keskustelu, johon osallistuivat Robin, Samir ja Olle. Jutut oli sitä luokkaa, että nauroin noin tunnin verran enkä sen takia itse pystynyt sanomaan muuta kuin : D koko ajan! Hulluja tyyppejä.

Ja sitten, lauantain huipennuksena, menin Annen kanssa merkkivaatteiden yksityismyynti-tilaisuuteen, eli kyseessä oli vente privée, johon Maurelita mielettömän kilttinä lähetti kutsun! Maurelita, jos tällaisia tulee uudelleen, tässä on yksi äärettömän kiitollinen osallistuja – aina!! Meillä oli Annen kanssa ihan mielettömän hauskaa. Ajattelin, että sieltä on kaikki ihanat vaatteet jo viety, koska myynti oli alkanut jo viime viikonloppuna. Mutta ei todellakaan!! Halli oli täynnä ihania, siis aivan upeita vaatteita! Kaikki ihania ranskalaismerkkejä, joita olen rakastanut ja ihaillut jo vuosia, mutta joihin ei ole ikinä ollut tarpeeksi rahaa. Ja nyt kaikki -75%!!! Ihan älytöntä! Hihiteltiin Annen kanssa ihan kauheesti kun löydettiin koko ajan vain ihanampia juttuja. Meni ihan pää sekaisin tuolla!

Kävelin koko matkan tuolta kotiin, 4,5 km. Liikunta teki hyvää ja oli hauskaa kävellä uusissa maisemissa!

Kokeilin heti mun uusia mekkoja kotona!

Ensimmäinen yllä on Maje-merkkiä! Majella on aina tosi kauniita vaatteita, oon ihaillut merkkiä jo monta vuotta!

Ja toinen on Manoushin, merkki jota hiplailin ihastuneena viime kerralla Vilman kanssa à Lafayette!

Voisin asua noissa mekoissa… oon ihan liian innoissani! Nyt tarvitsen vaaleat korkokengät vielä kesäksi.

Sunnuntai on mennyt kotona. Sisällä on viileämpää kuin ulkona. Olen lukenut huomisen tenttiin, jonne lähden suoraan töistä huomenna… Rankkaa menoa heti viikon alkuun, mutta toisaalta pahin on sitten ainakin ohi. Tentin idea on tosi älykäs: pitää lukea yksi luku Curtiukselta, Auerbachilta, Balthasarilta sekä Spitzeriltä, ja miettiä miten niiden ajatuksia ja metodia voisi soveltaa omaan graduun, eli omaan tutkimustyöhön. Ja jos ei voi soveltaa, niin täytyy selvittää miksi. Tosi älykästä siksi, että kaikille om gradu on kuitenkin vuoden tärkein arvosana, eikä aikaa välttämättä ole kauheasti opetella ulkoa teorioita yksittäistä kurssia varten, ja samalla voi saada uusia ideoita gradua varten ja syventää vanhoja ajatuksiaan. Olen lukenut ja miettinyt, ja ainakin nyt tuntuu siltä, että huomenna menee ihan hyvin. Saan lähteä tuntia aikasemmin töistä, mikä on mukavaa ja voin kerrata vielä jos töissä on rauhallista.

Nyt nukkumaan, hyvää alkavaa viikkoa kaikille!!

Päätin, että tänään on viikon rauhallinen päivä. Kirjotin gradua kiltisti ja ahkerasti, ja loppupäivän olenkin surffaillut netistä, syönyt mamman lähettämiä Dragster super sura-karkkeja (hyviä!!) ja katoin Ocean’s 11-leffan tv:stä (siis sen uuden, joka on vanhaa parempi itse asiassa). Ihan kivaa, mut nyt illalla on sellainen “pieni ja avuton” olo… Ei tee mieli huomenna yhtään mennä töihin olemaan tyhmä, outo ulkomaalainen. Oon sitä paitsi hävittänyt mun badgen (le badge, eli se kortti jolla pääsee sisään ja maksaa ruoan ruokalassa), se katosi jonnekin perjantaina kun olin vielä konttorilla. Niille tiukkapipoisille pedanttitytöille ei varmaan ikinä käy näin. Toisaalta sitä typerää korttia ei saa pitää esim. pankkikorttien joukossa, ettei siitä häviä magneettisuus – eli ei kai oo ihme jos joku yksittäinen kortti katoaa aika nopeasti taskusta! Ärsyttää mennä sinne huomenna. Onneksi on vain kolme työpäivää kun torstai on pyhäpäivä eikä kukaan viitsi tulla perjantaina töihin, eli huh! Kun on tällainen pieni ja surkea olo, täytyy katsoa nostalgisia videoita youtubesta. Oon tosi nostalginen ihminen, eikä siinä ole mitään vikaa mielestäni.

Olisi kivaa elää vielä niitä aikoja kun tv:stä tuli McGywer, Lemmenlaiva ja Phileas Fog, eikä seuraavaa päivää tarvinnut murehtia!

Oli ihanaa nukkua viime yönä kunnolla ja herätä hyvällä tuulella! Lähdin ulos kirjastoon jo kahdeltatoista, ja pääsin tällä kertaa Sainte-Geneviève:iin ihan jonottamatta. Siellä tuntui tosi kivalta vaihtelulta saada lukea rauhassa. Nyt kun on töissä päivittäin osaa arvostaa kirjastolla opiskelua ihan eri tavalla… Luin Leo Spitzerin “Stilstudien”-teosta, joka oli kiinnostava, etenkin kun sitä ajatteli kirjallisuustieteen historian näkökulmasta. Tietyt osat Spitzerin metodologiaa ovat nykyään meidän opinnoissa itsestään selviä ja tärkeitä, kun taas toiset ovat vanhentuneet aika pahasti. Mutta kiinnostava lähtökohta analyysiin: ideana on lähteä yksityiskohdasta tekstissä, esim. jonkun sanan etymologiasta, ja laajentaa siitä kirjailijan tyyliin (style), ja sitten lopulta päästä tätä kautta kirjailijan “sieluun” käsiksi. Spitzerin tietenkin vie tämän äärimmäisyyksiin, mutta niin se usein on kun ajattelija keksii oman teoriansa.

Kirjastosta tulin kotiin, tein ihan vähän gradua (valmistelin viimeistä kappaletta, jonka kirjoittamisen aloitan huomenna) ja lepäsin. Kahdeksalta illalla lähdin sitten ulos, Centre Pompidou:n yöhön. Siellä pääsi pysyvään näyttelyyn ilmaiseksi, mutta mä olin siellä Kandinskyn houkuttelemana. Kandisky on ollut mun suursuosikki monta vuotta, ja olin tosi innoissani. Sisäänpääsy oli 9 euroa, muttei tuntunut missään kun tajusin, etten ollut ikinä nähnyt yhtä upeaa kuvataidetta. Ikinä en ole nähnyt yhtä paljon täydellisiä tai täydellisyyttä hipovia taideteoksia yhdessä tilassa. Joka kerta kun astuin uuteen saliin, suu valahti auki ja teki mieli huokaista: “Ooooh!” Parasta oli mennä lähelle teosta ja sitten peruuttaa taaksepäin, silloin siihen värimaailmaan ja “liikkeeseen” pääsi parhaiten mukaan. Juoksin hulluna ympäri, astuin uuteen saliin ja ryntäsin heti niiden teosten luokse, jotka tuntuivat hyvältä, ja sitten jäin niihin kiinni, seison ja silmäilin kolmea-neljää teosta vierekkäin, ryntäilin edes takaisin ja olin tosi onnellinen. Kiersin näyttelyn kolmeen kertaan ja olin todella otettu, liikuttunut. Kandinsky on mulle kuvataiteen Apo, taiteilija jonka teosten ääressä hymyilee ja itkee, ja joka on kadehdittavan ja hämmentävän täydellinen, uudestaan ja uudestaan. Tässä random otteita mun suosikeista, näyttelyssä ei saanut valokuvata joten nämä on ihan googlen kautta vaan, kaikkia parhaita en löytänyt. Näissä on useissa tosi ankeet värit, oikeesti ne oli aina todella kauniit ja kirkkaat!!

Mä oon ollut jälkeenpäin ihan uupunut kun olin niin tunnekuohun valloissa tuolla näyttelyssä. Oli oikeesti vaikeeta irrottautua tietyistä teoksista. Jos olisin tosi rikas, yrittäisin ostaa noita museoilta pois. Olen tosi onnellinen, että maailmassa on tällaista taidetta.

Lähdin sitten Pompidousta Grand Palais:hin, missä tapasin Sophien ja hänen suomalaisen ystävänsä, Kiiran, joka on täällä käymässä. Warhol-näyttely oli ilmainen (se sama, missä Vilma ja Toni kävivät täällä ollessaan) ja sinne oli ihan mieletön jono. Sophie ja Kiira olivat jonottaneet 26 minuuttia kun saavuin, ja yhdessä jonotettiin noin puoli tuntia lisää. Päästiin näyttelyyn klo 23:30! Oli tosi kiva nähdä Sophieta, kun nyt on niin kiireistä niin oli kiva tavata edes äkkiä. Warhol-näyttely oli aika mitäänsanomaton Kandinskyn jälkeen, mutta värit olivat kivat välillä ja se Vilman mainostama Mao-nurkkaus oli hauska! Mutta on toi aika tyhjää eikä edes kaiken taustalla oleva idea ole mun mielestä kauheen kiinnostava. Tässä on vähän sama kuin esim. Malevichin kanssa: tosi hyvä, että joku teki ton kaiken, niin nyt voidaan sitten jatkaa eteenpäin ja tehdä jotain kiinnostavampaa. On oikeesti tärkeetä, että joku aina murtaa sääntöjä ja tekee jotain uutta – vaikkei se olisi kauhean kiinnostavaa. Muut hyötyvät sitten uusisa olosuhteista ja vapaudesta.

Nyt kotona todella väsyneenä, mutta iloisena! Mukava ja tosi renouttava päivä.

Toivottavasti mullakin on ollut kiva lauantai!

Päivän videon sain Samirilta: