Kosminen kotinurkka

Tänään tuli postissa mun shekkivihko! Siis miettikkää, vuonna 2008, mulla on shekkivihko! Aika tyylikästä! Nyt on sit kans varattu aika yliopistolle viimeisiä ilmoittautumisia hoitamaan, eli kaikki siellä kotona hermostuneet voivat kohta huokaista helpotuksesta. Perjantaina klo 11:30-11:45 maksan opinnot (shekillä tietty!) ja vien viimeisen kasan papereita, todistuksia ja muuta sälää toimistolle. Voilà, sitten tulee jossain vaiheessa opiskelijakortti kotiin postissa! Eli lähellä on!

Edellisen kirjotuksen jälkeen eräät lukijattaret alkoivat kommenttiosioss keskustella vaatteista, erityisesti mustista sellaisista, ja toistan nyt vähän omaa vastausta keskusteluun. Täällä tulee himo pukeutua mustiin ja olla ajattoman tyylikäs, mutta koska mä oon vähän vastarannankiiski ja muhun vetoaa tietty anarkia, vedin tänään vaaleanpunaiset sukkahousut jalkaan! Enkä hävennyt (häpesin vain sitä, että kävelin vähän oudosti, mulla on nimittäin toooooosi kipeä kantapää eikä sille oikeen voi astua… heh…)! Sain jopa kivoja kommentteja. Heti aamulla kaksi liikemiestä seisoivat mun vieressä liikennevaloissa, toinen niistä katsahti muhun päin, hymyili iloisena ja sanoi: “J’aime bien! C’est très joli ce que vous avez là!” Kiitin ja hymyilin. (Ei kai se ollut herralta ironiaa? Näytti tosi mukavalta, normaalilta ja ystävälliseltä. Yleensä ironian tunnistaa eikä ranskalaiset oo niin epäystävällisiä.) Koulun jokaisella sisäänkäynnillä on vartijat, jotka tarkistaa kaikkien kulkuluvat ja opiskelijakortit. No mulla ei oo vielä korttia, niin mua sit aina hiillostetaan eri tavoilla kun yritän mennä kursseille. Eri vahdeilla on ihan eri asenteet, kerran yksi oli oikeesti vihainen ja murahteli, toinen sanoi, että pääsen Lille 3:n viime vuoden opiskelijakortilla (?). Tänään kaksi vartijaa hengaili siinä ja toinen niistä pysäytti mut kun pyrin huomaamattomasti ohi. – Minne olette matkalla, mademoiselle? – Öö Amphi Michelet… – Onko opiskelijakorttia? – Ei oo vielä… en oo ehtinyt maksaa opintoja vielä… [Hiljaisuus. Vartija katsoo suoraan silmiin.] Ja yhtäkkiä molemmat hymyilee leveästi: “Ooh, jatkakaa vain puhumista, mademoiselle! Menkää vain!” Mä olin ihan, että häh? Ranskalaiset on välillä vähän outoja… Mutta herää kysmys siitä, mitä ne vartijat oikeesti tekee? Flirttailee opiskelijoiden kanssa heti aamulla? Pilailee? Huh huh.

Mulla oli siis kurssi vanhassa luokkahuoneessa (tai amphi-teatterissa), jossa on puupulpetit ja puupenkit, kiinnitettyinä toisiinsa. Muistuttaa kirkonpenkkejä itse asiassa. Paitsi, että ne on tosi kapeat, hyvä että mun pitkät suomalaissääret saa ahdettua jonnekin. Täytyy istua vähän vinossa ja silti polvet hankaa koko ajan toiseen penkkiin. Mietin vähän, miten Robin pärjäisi…! Kyseessä on tunnin mittainen teoreettinen kurssi siitä mitä kirjallisuuden tutkimus tarkoittaa käytännössä. Mukava opettaja on maisterikoulutuksen vastaava, joten tietää mistä puhuu ja kertoo mukavasti. Pikkuhiljaa alkaa selventyä se mitä meiltä tämän vuoden aikana vaaditaan ja miten pitäisi tehdä töitä. Se on hyvä! Ilman tällaisia kursseja olisi aika hukassa ja yksinäinen. Siitä sitten lähdin Suomen kulttuurikeskukseen lukemaan HBL:ää (siis hyi, en ikinä jaksanut lukea roskalehteä Suomessa, mut nyt täällä luen kerran viikossa… Shame on me!) ja syömään eväitä. Sain ensin olla ihan rauhassa, mutta sitten paikalle ryntäsi ryhmä suomalaisneitoja, joita tietysti myös kiinnostivat lehdet. Ryhmä oli matkalla Pariisissa ja tietenkin niilläkin oli oikeus lukea lehtiä – mutta mua alkoi aika nopeasti ärsyttää suomalaisnaamat ja ahdistuin vähän. Siis suomalaiset voivat keskenään olla hyvin eri näköisiä, mutta ulkomailla huomaa miten kaikki kuitenkin jotenkin muistuttavat toisiaan. Ja muistin, että olen Pariisissa ja onnellinen siitä. Vaikea nyt sanoa jälkeenpäin miksi suomalaiset ärsyttivät, en tiedä, mutta silloin oli sellainen olo… Tulee huono omatunto nyt, mut ei sitä aina jaksa.

Lähdin Pohjoismaalaiseen kirjastoon, jossa pyysin Gunnar Ekelöfin “Sent på jorden”-teosta. Kävi vähän kirjastotätiä sääliksi kun näin miten se etsi ja etsi, ryntäili sinne tänne, mua vähän hävetti, mutta toisaalta niin se tienaa palkkansa… Ja kirja löytyi: iso harvinainen painos (200 kappaletta painettu 50-luvulla) jossa litografioita. En saanut tietenkään lainata niin harvinaista kappaletta kotiin, mutta palaan huomenna lukemaan sen loppuun. Ja huh, mitä runoutta! Nyt vihdoin Ekelöf hurmasi mut täysin. Hyvin erilaista kuin edelliset kolme, tämä kokoelma on mun mielestä mestariteos. En itkenyt liikutuksesta enkä hotkinut kirjaa, vaan nautin siitä hitaasti, luin samoja runoja kerta toisensa perään, ja olin otettu. Jos voisin elää ja asua jossain kirjassa, se voisi olla tämä (vaikka muitakin ehdokkaita on). Ekelöfin runoissa ei ole mitään hätiköityä, ei paatosta, ei mitään leiskuvaa intohimoa – kokoelma huokuu rauhaa, hiljaisuutta, varovaisia sanoja, hiljaisia harmaita kuvia, tiettyä masennusta mutta samalla kauneutta. Ei sitä huonojen runoilijoiden typerää “taiteilijan kärsimystä” vaan antautumista elämän edessä, rauhaa, hiljaisuutta, harmautta, turvallisuutta, sumu ja tähtiä. Olen oikeasti hyvin otettu.

“EKLIPS

Då tiden var inne tystnade fåglarna en

efter en och tystnaden stannade människorna och

lyfte huvudet som om den väntade någon. och

mörkret föll i skuggan av solen, i solens skugga

som ett ögonlock för ljuset och i mörkret blev

stjärnornas ödesdigra inflytande märkbart. och

mörkret föll i skuggan av solen eller skymningen av

en värld utan horisont vars ödesdigra inflytande

förlamade naturen som tycktes lyssna efter någon

osynlig närvaro.. och mörkret föll sakta i skuggan

av solen och tystnaden öppnade de fem sinnena för

stjärnornas ödesdigra inflytande medan den förtä -

tade skymningen sakta började regna ner i solens

skugga som svarta snöflingor och förlamade naturen

men mörkret som fåglarnas tystnad väntade snud-

dade bara vid jorden med sin vinge för att försvinna

i världsrymden, och i ljuset blev allting förvirring

som förut.”

(Gunnar Ekelöf, Sent på jorden)

Tässä tuon runon viereltä löytyvä litografia:

Ja muita (kaikista en kauheasti pidä, mut laitan silti tähän näytille!)

Ennen lähtöä keskustelin vähän kirjastotädin kanssa tuosta kirjasta ja se on määrä sitoa uudelleen lähitulevaisuudessa, minkä se ansaitseeksin (tällä hetkellä kansi oli vain likaisen sininen johon joku oli kirjoittanut muistiinpanoja). Pohjoismaalaisen kirjaston alakerrassa on myöskin vahti, joka tarkistaa kirjastokortin aina saapuessa. Mun korttia ei enää tarvitse katsoa ja tänään kysymys kuuluikin, miksi olen siellä niin usein. Kerroin työstäväni “un mémoire pour le master 1″, jota seurasi vilpitön kysymys: “Ettekö ole liian nuori sellaiseen?” Mua vaan nauratti, en ole, ihan totta se on – enkä mä edes ole nuori vaan ihan normaali-ikäinen tätä projektia varten. Hassua, että joku piti mua nuoren näköisenä (tai sit se vain imarteli, mikä on hyvinkin mahdollista – ja onnistui siinä)! Seurasi keskustelu, jonka aikana sain kuulla miten runouden lukeminen vaatii tiettyä harjoittelua (mikä on osittain totta) ja miten jokainen kirjailija sanoo suosikkikirjailijansa olevan Dostojevski – vartija oli alkanut lukea Dostojevskiä koska hänen isoäitinsä oli venäläinen. Ihan kivaa keskustelua, mun ensimmäiset tuttavat on siis kirjaston henkilökunta – nice, mutta mikä ettei! Mukavia ihmisiä. Huomenna sinne taas…

Illalla oli vielä toinen kurssi, “Formes littéraires et contextes historiques”, jolla opiskellaan runoilijoiden ensimmäisiä julkaistuja teoksia. Erittäin kiinnostava kurssi! Opettajatar on ollut Yalessa opettamassa, mikä näkyy itseluottamuksessa… Vanhanaikainen akateemikko, joka ei takuulla siedä sitä, ettei hänen vitseilleen naureta, tai ettei hänen kanssaan joku opiskelija olisikaan samaa mieltä! Ihan mukava tosin, hymyilevä, ja antoi tänään tosi paljon suorastaan äidillisiä neuvoja meille nuorille, miten meidän täytyy muistaa syödä, nukkua ja urheilla vaikka kirjotetaan isoja projekteja, miten tauot ovat tärkeitä, miten kirjoittaminen aina kestää pidempään ja on vaikeampaa kuin mitä kuvitellaankaan, ja antoi hyviä ohjeita minkälaista aikataulua kannattaa noudattaa ekana vuonna. Tosi ystävällistä!! Auttoi mua selkeästi. Mä suhtaudun tosi tähän opettajaan varauksellisesti, on vähän niinkuin Mme Getz Lillessä: mukava ja ystävällinen, mutta jotenkin kylmä ja itserakas. Sellainen opettaja, jota tietyt oppilaat rakastavat suunnattomasti ja jo nyt toisella luennolla huomasin miten jotkut ranskalaiset oppilaat hihittivät kaikille rouva professorin jutuille. Puolet kurssilaisista on muuten ulkomaalaisia tällä kurssilla, mikä on ehkä vähän lohduttavaa. Luettiin tänään ääneen ja tosi makeita ja hulluja aksentteja, omani oli erittäin lievä näihin verrattuna (ja silti vihaan sitä…), tosi hassuja, tosi rumia ja tosi herttaisia aksenttejä. Kiva kuunnella.

Kotona väänsin vielä saksanläksyä, luettiin Kafkan “Die Verwandlung” viime kerralla ja nyt piti kirjoittaa saksaksi analyysiä. Ensin olin ihan, että öööö ääää ja gut ehhh… mutta sitten se lähti ja siitä tuli ihan ok. Puoli sivua piti vain kirjoittaa, joten ei mikään hirveä urakka. Oon vähän ruosteessa, mut ei tää ihan toivotonta vielä ole. Saksankurssista täytyy vielä sanoa, että se on ensimmäinen hyvä saksankurssi, jolla olen eläessäni saanut olla. Opettaja on aito saksalainen, erittäin sivistynyt kirjallisuustieteilijä, me luetaan saksalaista kirjallisuutta ja keskustellaan. Ollaan kaikki enemmän tai vähemmän surkeita, mutta se ei haittaa, kenenkään ei tarvitse hävetä vaikka vääntää ihan älytöntä kieltä. Mukava tunnelma ja tiedän jo nyt, että opin enemmän kuin ikinä. Se tuntuu tosi hyvältä, eikä edes ärsytä mennä huomenna luennolla – vau!

Nyt hyvää yötä kaikille, tai huomenta koska ei kukaan tätä varmaan enää tän yön aikana lue – ja jos lukee niin huh huh, nyt sänkyyn! Hei hei.