Kosminen kotinurkka

Tänään aamuyhdeksältä oli taas surrealismi-kurssi. Kaikki istuu siellä kyllä silmät ristissä, mutta onneksi opettaja on mielettömän sympaattinen ja lämmin herrasmies ja tänään saatiin heti kuunnella André Bretonin puhetta, kun kirjailija luki ääneen haastattelua varten jo etukäteen kirjoittamiaan vastauksia. Ranskan vanhanaikainen ääntäminen (à la Edith Piaf ja Charles de Gaulle) on jotenkin kauniimpaa ja puhtaampaa, ärrä on vähemmän ruma kuin nykyään. Tai ehkä se vain on niin erilaista. Herra Professorin ilme oli niin onnellinen kun hän sai äänen toimimaan! Sitten luettiin dadaistisia tekstejä yhdessä ja naurettiin kippurassa!! Jos Ekelöfin mukaan Bretonin tapaisilla surrealisteilla ei ollut yhtään huumorintajua (Bretonin tapauksessa pitää paikkaansa), niin dadaisteilla sen sijaan on mielettömän hauskat jutut – siis ihan tarkoituksella! Tristan Tzara & Co. vaikuttaa tosi kiinnostavilta! Jee jee. Ja sitten otsikon mainitsemaan suunnitelmien muutokseen: luulen, että mémoire:ia varten vertaankin Ekelöfiä Guillaume Apollinaire’iin. Apollinaire on kuitenkin ainut ranskalainen runoilija, joka yritti perustaa modernistisen koulukunnan (jonka ruotsalaiseen versioon siis Ekelöf olennaisen, tärkeimpänä kuuluu). Vaikka surrealistit tietyllä tapaa ovatkin modernistejä, niin Ekelöfin estetiikka vaikuttaa saaneen paljon enemmän vaikutuksia Apollinaire:ta. Näin tää projekti elää ja muuttuu, täytyy puhua Madame Professorin kanssa asiasta vielä, mutta ei pitäisi olla ongelmia.

Istuin neljä tuntia kirjastossa ja luin kirjallisuudentutkimuksen historiaa. Hyödyllistä, kun olen ollut niin laiska, etten aina ole jaksanut hirveästi tutustua mm. strukturalismiin… Aika paljon tästä on käyty Lillessä kursseilla läpi, mutta jo unohtunut, eli hyvää kertausta. Täytyy olla käsitteet hallussa pikkuhiljaa! Sieltä lähdin sitten pylly puutuneena (kovat tuolit) kopioimaan viime kevään todistuksia ja lähetin sitten Kelalle hakemuksen Suomen sosiaalituen alaisuuteen kuulumisesta. Toivottavasti päätös ja uusi kansainvälinen kela-kortti tulevat tänne pian! Muuten täytyy sanoa, että Kelalta saa ihan upeaa palvelua! Sähköposteihin vastataan heti ja erittäin ystävällisesti, jaksavat muistuttaa eri lomakkeista, joista en edes kysynyt ja ovat ihan mielettömän avuliaita! Kiitos! Lohduttaa kun saa noin hienoa palvelua. Sitten ehdin vielä Fnaciin, mistä kaappasin mukaani Apollinaire’ia: “Poésie libres”, “Calligrammes”, “Alcools”, ja “Poèmes à Lou”. Jännää, odotan huomista kun saan alkaa kahlata noita läpi!! Koska en tässä vaiheessa vieläkään ollut syönyt lounasta ostin camembert’n (siis täytetyn patongin jossa pelkkää camembert-juustoa, eikä mitään ällöttävää voita, jota Suomessa aina ängetään kaikkiin leipiin – hyi!) ja kokiksen kiskasta ja söin samalla kun kävelin rauhassa takaisin Sorbonneen.

Tämän illan kurssi alkoi kaksi viikkoa myöhässä, viime viikolla odotettiin kaikki 45 minuuttia turhaan ja lähdettiin kotiin. Nyt Monsieur oli päässyt paikan päälle, kovassa flunssassa valitettavasti. Mutta mukava ihminen! Kurssi ei ensimmäisen kerran jälkeen ollut vielä mitenkään mahtava, mutta katsotaan kun se lähtee tästä käyntiin! Tosin Monsieur on poissa (ulkomailla luennoimassa) koko marraskuun, eli ensi kerralla meillä on luento joulukuun alussa – ehe jee… Ankeeta!! No ei voi mitään, harmittaa vaan kun meillä jo muutenkin on niin vähän kursseja. Mutta kyseessä on siis kurssi, jonka teemana saari ja saaristo ranskalaisessa (ja ehkä eurooppalaisessa) kirjallisuudessa 1500-luvulta 1900-luvulle asti. Syksyn aikana keskitytään 1500-, 1600-, sekä 1700-lukuihin. Vapaavalintainen mini-mémoire kirjoitetaan, mutta onneksi Monsieur auttaa aiheen valinnassa. Täytyy siis käsitellä teosta tai paria teosta, joissa saari on keskeisessä asemassa. Mulle tuli heti mieleen Perecin mieletön “W ou le souvenir d’enfance” (joka luettiin viime keväänä Lillessä) ja tietenkin “Kärpästen herra”, joissa molemmissa saari on hyvin epämiellyttävä loukku, joka mahdollistaa karmean kidutuksen ja ihmisten alistamisen. Voisi olla aika jännä aihe, täytyy kysyä ensi kerralla jos se sopii aiheeksi. Tai lähettää sähköpostia jos en jaksa odottaa joulukuuhun.

Näin sain 12 tuntia kulumaan ulkona – huh! Vähän väsynyt olo nyt… Puhuin muuten kurssikaverin kanssa kurssin jälkeen matkalla metroon kouluhommista. Tyyppi oli aika pihalla mémoire’n suhteen, eli en ole ainut jolla on vähän epävarma olo. Hyvä tietää, että muillakin on homma vähän hakusessa, olisi noloa jos olisin ainut hölmö!

Huh Vilma piristi iltaa lähettämällä tän sivuston mulle: http://www.hbl.fi/lucia/

Wow miten karseeta!! Ihan älyttömän hauskaa viihdettä!! Oikein oman heimon perinnejuhlat, hehe! Maailman älyttömin vähemmistö, yeah! (vähän hellyyttävää, täytyy myöntää…! Olisi ihan kiva viettää Lucian-päivää, polttaa kynttilöitä ja lauleskella – siitä tulee lapsuus mieleen!)

Huomasin juuri, että mun hiukset on jo niin pitkät, että ne saisi kiinni! Ei tee mieli mitään typeriä ponnareita, ne on tylsiä, mutta haluaisin vanhanaikaisia nutturoita, tai en sellaisia balletti- enkä sumopainijanutturoita, vaan siis sellaisen “pitkulaisen” nutturamaisen systeemin… Aika epäselvää, hehe! Mutta vaikea selittää, oon nähnyt tän tyylisiä kampauksia. Ideana on se, että haluan alkaa käyttää mun hattuja taas ja niiden kanssa ei aina välttämättä sovi villit kiharat kutrit. Haluaisin hiukset jotenkin nätisti hatun alle… eli niskaan pitkulaiselle nutturalle. Ideat ovat tervetulleita! Käsittääkö kukaan naispuolinen lukija mitä mä yritän kuvailla? Miten sellaisen voisi tehdä…? Hassua seistä peilin edessä ja vetää hiukset taakse, en tiedä yhtään mitä pitäisi ajatella! En oo nähnyt itseäni kolmeen vuoteen ilman noita kiharoita, jotka vaan riehaantuu koko ajan lisää. Hiukset kiinni olisi hyvää vaihtelua ja joidenkin vaatteiden kanssa sopisi paremmin hillitty hiustyyli. Oon vaan niin avuton hiustenlaiton suhteen…

En oo miettinyt tota koko päivää, vaikka siltä vaikuttaakin! Itse asiassa olen lukenut ahkerasti. Aragonin “Libertinage”:in sain loppuun. Se alkoi loppua kohden tuntua melko ahdistavalta, ihmissuhteet muuttuivat melko rumiksi ja epämiellyttäviksi. Tosi kiinnostavia tekstejä kyllä. Robinilla sattui olemaan mummilta perimänsä kirja, johon Gunnar Ekelöf on koonnut omia käännöksiään ranskalaisten surrealistien teksteistä. Hyvä anekdootti on se, etten mä halunnut sitä kirjaa kun jaettiin Robinin mummilta jääneitä kirja-aarteita. Mulla oli vähän asennetta juuri silloin ja ajattelin, etten missään nimessä aio lukea minkää surkean ruotsalaisrunoilijan käännöksiä – hyi! No niin ne asiat vaan muuttuu, ja asenteet sitä mukaa. Kirjanen on sen verran ohut (n. 70 sivua), että Robin valokuvasi sen ja lähetti mulle kuvat, jotka tulostin tänään. Kiinnostavinta kirjasessa ovat Ekelöfin kaksi johdantoa, ensimmäinen 60-luvulta ja toinen alkuperäisessä painoksessa julkaistu vuodelta 1933. Asenne on mielettömän erilainen! Nuorena Ekelöf vaikuttaa suorastaan ihannoivan surrealisteja, toistaa samaa mantraa kuin Breton (Manifestes du surréalisme, jonka luin viime viikolla tai sitä edellisellä) ja vaikuttaa hyvinkin radikaalilta. Vanhana miehenä Ekelöf vaikuttaa hieman surrealismiin tympääntyneeltä ja pitää koko liikettä melko epäesteettisenä.

Här kan ni jämföra:

Ekelöf 1933: “Vid sidan om det aktiva deltagandet i kampen mot ett otillfredsställande samhälle ägnar sig denna rörelse åt en kamp mot moralens herravälde över livet och esteticismens över konsten. den bekämpar varje form av överjag, den upphäver människans beroende av utkristalliserade, kodifierade ideal och de formella inflytande dessa kan ha på de medvetna eller omedvetna fantasiernas skapande liv. (…) för surrealisterna är innehållet det väsentliga. från början ordlöst och färglöst söker det sig ett befriande uttryck i ord eller färger på samma sätt som varje energi måste söka sig fram till effekt. och om en konstnär sätter befrielsen som huvudmål blir konsten för honom ett nödvändigt komplement till livet, en ersättning och en tröst för allt vad livet inte för närvarande kan ge, en omväg till den levnadsglädje vi människor är för undertryckta för att känna en omväg till revolutionen, en omväg till den nya människan som är målet för allt icke privatekonomiskt tänkande och allt icke privatsentimentalt kännande. (…) för den svenska läsaren kan de skönlitterära bidragens karaktär av ohämmade improvisationer inte nog framhävas, som redan ovan omtalats står surrealismen främmande för den estetiska fetischism till vilken konsten så ofta förfallit. för surrealisterna är det “sköna” eller det mänskliga inte skarpt begränsade begrepp: allt är mänskligt, följaktligen är ingenting skönt eller fult.”

Ekelöf 1962: “Naturligtvis står jag inte längre för den gymnasiala inledningen, som förresten bara är ett referat av Bretons och andras teser. (…) Breton, påven och sammanhållaren, som med viss rätt skulle kunna apostrofera Ludvig XIV och säga ‘Surrealisme, det är jag!’, saknar nämligen totalt humor och har bryggt sin soppa på Freud, automatism, anomalier i det mänskliga beteendemönstret och tysk filosofi, bland mycket annat. (…) Vad surrealismens utveckling som rörelse beträffar kan vidare sägas att den präglats av ideliga kriser, utrensningar och palats- eller barnkammarrevolutioner (…) allt under förevändning att den allena saliggörande teorins renhet råkat i fara. (…) På något sätt är surrealisterna – i Bretons anda – ett slags poesins och konstens och tänkandes clochards, och som var och en vet är Paris’ clocharder det hedervärda skrå, varken tiggare eller tjuvar, som hämtar sina existensmedel ur de nattetid på gatan till tömning utställda suptunnorna. (…) Surrealismen bottnar i en revolt mot det akademiska, etablerade och bestående. (…) Surrealismen har utan tvivel åstadkommit mycket ont men som allt ont även något gott.”

Det otroliga är, att både unga och gamla Ekelöf har alldeles rätt i sina inledningar med 30 års mellanrum! Här kommer en dikt av Paul Éluard (som jag kommer att läsa två diktsamlingar av under den kommande månaden), översatt till svenska av självaste G. Ekelöf:

“den sovande kan han vila

den sovande kan han vila

han ser inte natten ser inte det osynliga

väldiga täcken har han

och kuddar av blod på kuddar av dy

hans huvud är under taken hans händer är slutna

kring trötthetens verktyg

han sover för att få känna sin kraft

skammen att vara blind i en sådan tystnad

vid stränderna som havet kastar upp

märker han inte vinden som tyst ändrar ställning

och sakta för människan in i sina statyer

då den dör bort

sämnens goda vilja

från dödens början till slut”

Huomenna pitkä päivä edessä, täytyy varmaan mennä nukkumaan! Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Kuva täältä: http://gadgets.boingboing.net/2008/10/27/power-on-self-test-v-4.html

Ja jos lukijalla on tauko meneillään, niin tämä on paras muotiblogi ikinä, ne muut voi unohtaa: http://advancedstyle.blogspot.com/

Sieltä löytyi esim. mun unelmien villapaita:

Mielettömän upea!!!

Eilen lämmitykset menivät päälle ja huokaisin helpotuksesta. Ei vielä tuntunut kylmältä, mutta olin jo sisimmässäni varautunut valittamaan ja riitelemään asiasta marraskuun puolella. Tämä asunto on kyllä unelma, kaikki toimii! Tosin, Ranska on äärimmäisyyksien maa: joko lämmitykset ovat pois päältä = jääkylmä, tai lämmitykset paahtaa ihan hullun lailla, niin että kylpyhuone on kuin sauna tai joku tropikaario! Ihan hullua, on pakko pitää ikkunat auki, vain läpiveto auttaa tai muuten täällä läkähtyy. Mä jopa siirsin mun kaikki kirjat pois pattereiden läheltä, koska mun päähän on tatuoitunut kaikesta huolimatta mamman tulipalopelko, eli ihan varmuuden vuoksi, jottei tulisi turhia huolia lisää. Tänään jumitusta enimmäkseen, luin kyllä Aragonia 50 sivua aamupäivällä kun heräsin tuntia liian aikaisin (jess…). On ollut vähän pieni ja surkea olo, mutta Robin on ollut tosi söpö ja hauska, viihdyttänyt mua skypessä kiltisti! Katsottiin Daily Show‘ta ja Colbert Report:ia. Jee.

Eilen olin pitkällä kävelyllä, etenkin akselilla Réaumur-Opéra-Galeries Lafayette-Haussmann-Sébastopol. Kivaa oli ja tässä kuvia:

Tykkään näistä asvalttiin spreijatuista protesteistä!

Uudempi talo kimmelsi kuin timantti vanhojen takaa

L'Opéra

Moze (tietenkin keskimmäisenä)

Nyt voisin käydä mun omassa tropikaariossa ja sitten katsoa tän leffan, jota Robin suositteli lämpimästi:

Pineapple Express, vaikuttaa aika hyvältä!

Suomea kaipaa vain tilanteissa, joissa huomaa taistelevansa yksin isoja yrityksiä tai hirviömaista byrokratiaa vastaan. Tänään kipitin iloisena, ihan korkokengät jalassa, koululle maksamaan opintoja ja hoitamaan viimeiset ilmoittautumiset. Mulla oli kaikki paperit, shekki ja hymy. Mun kantapää oli parantunut. Maisteri-toimiston ovella on aina noin puolen tunnin jono, mutta koska mulla oi tapaaminen pääsin jopa ihan jonon ohi. Mutta sitten: PAM, yllätysisku byrokraattien puolelta! “Kaikki muuten tosi hyvin, mutta teidän kansainvälinen Kela-korttinne on voimassa vain ensi toukokuuhun.” “Et bon…?!” “Emme voi päästää teitä opiskelemaan jos meillä ei ole takuuta siitä, että teillä on koko lukuvuoden kattava sosiaaliturva, mademoiselle.” Eikä auta selittää, mulla oli kaksi vaihtoehtoa: a) maksaa kaksisataa euroa ekstraa, eli yli 400 euroa, ja saada ranskalainen sosiaaliturva (eli mulla olis molemmat – tosi tarpeellista), tai b) jättää opinnot maksamatta ja tulla takaisin kun mulla on Kelalta joko uusi kortti tai joku todistus (tietenkin ranskaksi). Mun suusta pääsi: “Mais c’est chiant!” Mikä ei ehkä ole kohteliasta, mutta joku raja kaikella. Hyvästi lokakuun opintotuki! Tervetuloa kuiva köyhyys, koko marraskuun saa syödä säilykkeitä ja miettiä tarkkaan jokaista pientäkin ostosta. Kiitos vaan! En tietenkään maksanut neljääsataa euroa, vaikka mulla oli shekkivihko mukana, vaan palasin kotiin. Monsieur oli niin mukava, että viitsi kuitenkin rekisteröidä mut, ja opiskelijakortin saan sitten kun tulen uudestaan (onneksi jonon ohi) tuomaan todistukset ja shekkini.

Ei siinä mitään jos tämä olisi ainut tällä hetkellä käytävä taistelu. Mutta kun mulla on pari muutakin normaalin, rauhallisen elämän estävää sotaa:

- Neuf télécom ei vain halua irtisanoa mun Lillen nettisopimusta. Ensin ajattelin silloin Lillessä siirtää saman sopimuksen tänne, ehdin jo ilmoittaa siitä Neufille, mutta sitten saman päivän aikana päätin irtisanoa kaiken ja soitin siitä. Lähetin modeemit ja kaapelit kaikki postitse Neufiin jo syyskuussa. Lähetin kirjeen. Lähetin toisen kirjeen. Mitään ei kuulu. Soitan asiakaspalveluun, jonotan 45 minuuttia (“Odotusaikanne on alle 6 minuuttia” – not!) ja ihmettelen miksei kukaan irtisano sopimusta. “Teidän täytyy vain odottaa, Madame, näen tästä että kirjeenne on kyllä vatsaanotettu.” Mutta Neufillä ei varmaan kukaan osaa lukea, koska mulle soitti eilen Rouva, joka ilmoitti, että nyt he ovat valmiita avaaman sen uuden puhelinlinjan mulle. Rouva oli jättänyt mulle vastaajaan viestin. Tänään kirjoitin erittäin selkeän kirjeen, joka loppuu näin: “Je veux résilier tout contrat, et pour que ce soit clair: je ne veux plus être client de Neuf télécom, j’ai déjà changé d’opérateur.” Ja ihan lihavoin kaikki noi tärkeet kohdat, jos ne idiootit vaikka tajuaisi mitä yritän hokea kolmatta kertaa. (käännös: Haluan irtisanoa kaikki sopimukset, ja jotta se olisi täysin selvää: en halua enää olla Neuf télécomin asiakas, olen jo vaihtanut liittymää.”) Ja turha varmaan mainita, että mä siis maksan koko ajan sopimuksesta, josta mulle ei oo mitään hyötyä, ja joudun vielä maksamaan irtisanomisesta – se lasku tulee sitten kun ne ymmärtää mun kirjeet.

- Lillen vuokraisännät eivät ole vastanneet kahteen ystävälliseen sähköpostiin, jossa ihmettelen kohteliaasti missä mun 960 euron takuurahat viipyvät. Tänään lähti hieman vähemmän kohtelias maili (vuokrasopimus ei ole ollut voimassa kuukauteen).

Ja ilman opiskelijakorttiahan en saa myöskään metroon halvempaa kuukausilippua. Jos noi kaksi viimeisenä mainittua kiusankappaletta eivät tiistaina ole reagoineet mun viesteihin, soitan vihaisena. Ja jos se ei auta käyn vaikka Suomen suurlähetystössä, jossa varmaan osaavat neuvoa miten kusipäät laitetaan kyykkyyn. Mä en jaksaisi tällaista riitelyä koko ajan, se vie voimia ja rahaa ihan turhaan. Tv:ssä näin raportin siitä, miten noin puolet Ranskan kuluttajavirastoon tulevista valituksista koskee teleoperaattoreita, eli juuri näitä Neufejä ja France Telecomejä. Ei ihme! Ei varmaan sinne kannata valittaa, koska sen raportin mukaan yhtiöt osaavat hienosti hyödyntää madonreikiä lakiteksteissä. No joo, ainakin mulla on kotoa kaikkien tuki ja Robin sanoi, että taistelen urheasti – ja, että nyt viikonloppuna täytyy yrittää vähän unohtaa tollaset murheet kun ei kuitenkaan voi niiden eteen mitään tehdä. Maanantaina sitten taas taisteluun.

Onneksi on kotijoukot ja Robin, muuten olisin aika heikoilla, varmaan olisin tänään itkenyt. Mutta itkemisen sijaan luin rauhassa kotona Aragonin “Le Libertinage”-kirjaa, ja pidin siitä! Godard ja tietyt muut ranskalisen elokuvan uuden aallon ohjaajat ovat kyllä paljon velkaa Aragonin kaltaisille surrealisteille! Välillä teksti on ihan kuin suoraan Godardin jostain elokuvasta, ja hahmot myös. Le Libertinage on kokoelma lyhyitä tekstejä, koomisen objektiivistä ja minimalistista kerrontaa, nauroin alussa tosi paljon ensimmäiselle tarinalle! Ihan hullua, tosi mieletöntä välillä. Surrealistista ja perinteistä kirjallisuutta rikkovaa, sopi tosi hyvin mulle kun olin niin anarkistisella tuulella jo valmiiksi. Onneksi vähän paksumpi kirja, niin jäi huomiseksi vielä puolet. Huomenna siis odottaa hyvän kirjan jatko, se tuottaa mielihyvää. Surrealistit tuntuvat tosi virkistäviltä nyt.

Siihen perään Ekelöfin “Opus Incertum”. Se tuntui erittäin heikolta. Toisaalta “Sent på jorden”:in jälkeen se ei ole niin ihmeellistä, mikään ei tule tuntumaan samalta viimeksi mainitun teoksen jälkeen. Siis ihan oikeasti, se oli suuri elämys mulle. “Opus Incertum” on järkyttävän epätasainen. Tähän mennessä Ekelöfin kokoelmat ovat olleet hienoa rakenteellisesti, rakenne on ollut keskeisessä asemassa ja tarkkaan suunniteltu (sitä arvostan ja ihailen hyvissä kirjoissa aina, rakenne on hankala ja jos siinä onnistuu yllättämään ja olemaan esteettinen, se on upea saavutus). “Opus Incertum”:in rakenne on ihan mitä sattuu, ihan sattui sydämeen. Teemat vaihtelevat hysteerisesti enkä saanut kokoelmasta mitään kokonaiskuvaa. Sekoitus Ekelöfille tuttuja ja ominaisia elementtejä, sellaista jota myöhemmin löytyy trilogiasta (jonka luin aiemmin), mutta joka tässä vaiheessa on ihan sirpalemaista ja sekavaa. Harmittaa! Mutta onneksi aina on “Sent på jorden”, joka muuten wikipedian mukaan on Ekelöfin esikoisjulkaisu. Aika mieletöntä!
Här en dikt i urval från “Opus incertum”:

“Uppgångna i arvsmassan
levande i oss
några namngivna
otaliga namnlösa!

Deras ouppfyllda lyckokrav
är över våra huvuden som kol
Också deras liv lever vi
deras arv kräver vi
för deras skull är det
som några av oss vill stå upp ur namnlösheten

Gengångare!
En plåga är ert liv i mig
av vankelmod och ovisshet:
På varje blad en mask, en mätarlarv
i tomma luften trevande efter fäste
krävande av det tomma:
Ge mig ett namn!”

(Gunnar Ekelöf, “Opus Incertum”)

Kun on harmittavia päiviä, saa juoda kokista (vaikka siitä saa syövän – ehkä, tai niin Robin aina sanoo) ja syödä mamman lähettämää Fazerin Omar-suklaata. Eikö niin?

Tälle nauroin juuri ihan hulluna:

Tänään tuli postissa mun shekkivihko! Siis miettikkää, vuonna 2008, mulla on shekkivihko! Aika tyylikästä! Nyt on sit kans varattu aika yliopistolle viimeisiä ilmoittautumisia hoitamaan, eli kaikki siellä kotona hermostuneet voivat kohta huokaista helpotuksesta. Perjantaina klo 11:30-11:45 maksan opinnot (shekillä tietty!) ja vien viimeisen kasan papereita, todistuksia ja muuta sälää toimistolle. Voilà, sitten tulee jossain vaiheessa opiskelijakortti kotiin postissa! Eli lähellä on!

Edellisen kirjotuksen jälkeen eräät lukijattaret alkoivat kommenttiosioss keskustella vaatteista, erityisesti mustista sellaisista, ja toistan nyt vähän omaa vastausta keskusteluun. Täällä tulee himo pukeutua mustiin ja olla ajattoman tyylikäs, mutta koska mä oon vähän vastarannankiiski ja muhun vetoaa tietty anarkia, vedin tänään vaaleanpunaiset sukkahousut jalkaan! Enkä hävennyt (häpesin vain sitä, että kävelin vähän oudosti, mulla on nimittäin toooooosi kipeä kantapää eikä sille oikeen voi astua… heh…)! Sain jopa kivoja kommentteja. Heti aamulla kaksi liikemiestä seisoivat mun vieressä liikennevaloissa, toinen niistä katsahti muhun päin, hymyili iloisena ja sanoi: “J’aime bien! C’est très joli ce que vous avez là!” Kiitin ja hymyilin. (Ei kai se ollut herralta ironiaa? Näytti tosi mukavalta, normaalilta ja ystävälliseltä. Yleensä ironian tunnistaa eikä ranskalaiset oo niin epäystävällisiä.) Koulun jokaisella sisäänkäynnillä on vartijat, jotka tarkistaa kaikkien kulkuluvat ja opiskelijakortit. No mulla ei oo vielä korttia, niin mua sit aina hiillostetaan eri tavoilla kun yritän mennä kursseille. Eri vahdeilla on ihan eri asenteet, kerran yksi oli oikeesti vihainen ja murahteli, toinen sanoi, että pääsen Lille 3:n viime vuoden opiskelijakortilla (?). Tänään kaksi vartijaa hengaili siinä ja toinen niistä pysäytti mut kun pyrin huomaamattomasti ohi. – Minne olette matkalla, mademoiselle? – Öö Amphi Michelet… – Onko opiskelijakorttia? – Ei oo vielä… en oo ehtinyt maksaa opintoja vielä… [Hiljaisuus. Vartija katsoo suoraan silmiin.] Ja yhtäkkiä molemmat hymyilee leveästi: “Ooh, jatkakaa vain puhumista, mademoiselle! Menkää vain!” Mä olin ihan, että häh? Ranskalaiset on välillä vähän outoja… Mutta herää kysmys siitä, mitä ne vartijat oikeesti tekee? Flirttailee opiskelijoiden kanssa heti aamulla? Pilailee? Huh huh.

Mulla oli siis kurssi vanhassa luokkahuoneessa (tai amphi-teatterissa), jossa on puupulpetit ja puupenkit, kiinnitettyinä toisiinsa. Muistuttaa kirkonpenkkejä itse asiassa. Paitsi, että ne on tosi kapeat, hyvä että mun pitkät suomalaissääret saa ahdettua jonnekin. Täytyy istua vähän vinossa ja silti polvet hankaa koko ajan toiseen penkkiin. Mietin vähän, miten Robin pärjäisi…! Kyseessä on tunnin mittainen teoreettinen kurssi siitä mitä kirjallisuuden tutkimus tarkoittaa käytännössä. Mukava opettaja on maisterikoulutuksen vastaava, joten tietää mistä puhuu ja kertoo mukavasti. Pikkuhiljaa alkaa selventyä se mitä meiltä tämän vuoden aikana vaaditaan ja miten pitäisi tehdä töitä. Se on hyvä! Ilman tällaisia kursseja olisi aika hukassa ja yksinäinen. Siitä sitten lähdin Suomen kulttuurikeskukseen lukemaan HBL:ää (siis hyi, en ikinä jaksanut lukea roskalehteä Suomessa, mut nyt täällä luen kerran viikossa… Shame on me!) ja syömään eväitä. Sain ensin olla ihan rauhassa, mutta sitten paikalle ryntäsi ryhmä suomalaisneitoja, joita tietysti myös kiinnostivat lehdet. Ryhmä oli matkalla Pariisissa ja tietenkin niilläkin oli oikeus lukea lehtiä – mutta mua alkoi aika nopeasti ärsyttää suomalaisnaamat ja ahdistuin vähän. Siis suomalaiset voivat keskenään olla hyvin eri näköisiä, mutta ulkomailla huomaa miten kaikki kuitenkin jotenkin muistuttavat toisiaan. Ja muistin, että olen Pariisissa ja onnellinen siitä. Vaikea nyt sanoa jälkeenpäin miksi suomalaiset ärsyttivät, en tiedä, mutta silloin oli sellainen olo… Tulee huono omatunto nyt, mut ei sitä aina jaksa.

Lähdin Pohjoismaalaiseen kirjastoon, jossa pyysin Gunnar Ekelöfin “Sent på jorden”-teosta. Kävi vähän kirjastotätiä sääliksi kun näin miten se etsi ja etsi, ryntäili sinne tänne, mua vähän hävetti, mutta toisaalta niin se tienaa palkkansa… Ja kirja löytyi: iso harvinainen painos (200 kappaletta painettu 50-luvulla) jossa litografioita. En saanut tietenkään lainata niin harvinaista kappaletta kotiin, mutta palaan huomenna lukemaan sen loppuun. Ja huh, mitä runoutta! Nyt vihdoin Ekelöf hurmasi mut täysin. Hyvin erilaista kuin edelliset kolme, tämä kokoelma on mun mielestä mestariteos. En itkenyt liikutuksesta enkä hotkinut kirjaa, vaan nautin siitä hitaasti, luin samoja runoja kerta toisensa perään, ja olin otettu. Jos voisin elää ja asua jossain kirjassa, se voisi olla tämä (vaikka muitakin ehdokkaita on). Ekelöfin runoissa ei ole mitään hätiköityä, ei paatosta, ei mitään leiskuvaa intohimoa – kokoelma huokuu rauhaa, hiljaisuutta, varovaisia sanoja, hiljaisia harmaita kuvia, tiettyä masennusta mutta samalla kauneutta. Ei sitä huonojen runoilijoiden typerää “taiteilijan kärsimystä” vaan antautumista elämän edessä, rauhaa, hiljaisuutta, harmautta, turvallisuutta, sumu ja tähtiä. Olen oikeasti hyvin otettu.

“EKLIPS

Då tiden var inne tystnade fåglarna en

efter en och tystnaden stannade människorna och

lyfte huvudet som om den väntade någon. och

mörkret föll i skuggan av solen, i solens skugga

som ett ögonlock för ljuset och i mörkret blev

stjärnornas ödesdigra inflytande märkbart. och

mörkret föll i skuggan av solen eller skymningen av

en värld utan horisont vars ödesdigra inflytande

förlamade naturen som tycktes lyssna efter någon

osynlig närvaro.. och mörkret föll sakta i skuggan

av solen och tystnaden öppnade de fem sinnena för

stjärnornas ödesdigra inflytande medan den förtä -

tade skymningen sakta började regna ner i solens

skugga som svarta snöflingor och förlamade naturen

men mörkret som fåglarnas tystnad väntade snud-

dade bara vid jorden med sin vinge för att försvinna

i världsrymden, och i ljuset blev allting förvirring

som förut.”

(Gunnar Ekelöf, Sent på jorden)

Tässä tuon runon viereltä löytyvä litografia:

Piirtänyt Tor Bjurström

Ja muita (kaikista en kauheasti pidä, mut laitan silti tähän näytille!)

Piirtänyt Tor Bjurström

Piirtänyt Tor Bjurström

Piirtänyt Tor Bjurström

Piirtänyt Tor Bjurström

Ennen lähtöä keskustelin vähän kirjastotädin kanssa tuosta kirjasta ja se on määrä sitoa uudelleen lähitulevaisuudessa, minkä se ansaitseeksin (tällä hetkellä kansi oli vain likaisen sininen johon joku oli kirjoittanut muistiinpanoja). Pohjoismaalaisen kirjaston alakerrassa on myöskin vahti, joka tarkistaa kirjastokortin aina saapuessa. Mun korttia ei enää tarvitse katsoa ja tänään kysymys kuuluikin, miksi olen siellä niin usein. Kerroin työstäväni “un mémoire pour le master 1″, jota seurasi vilpitön kysymys: “Ettekö ole liian nuori sellaiseen?” Mua vaan nauratti, en ole, ihan totta se on – enkä mä edes ole nuori vaan ihan normaali-ikäinen tätä projektia varten. Hassua, että joku piti mua nuoren näköisenä (tai sit se vain imarteli, mikä on hyvinkin mahdollista – ja onnistui siinä)! Seurasi keskustelu, jonka aikana sain kuulla miten runouden lukeminen vaatii tiettyä harjoittelua (mikä on osittain totta) ja miten jokainen kirjailija sanoo suosikkikirjailijansa olevan Dostojevski – vartija oli alkanut lukea Dostojevskiä koska hänen isoäitinsä oli venäläinen. Ihan kivaa keskustelua, mun ensimmäiset tuttavat on siis kirjaston henkilökunta – nice, mutta mikä ettei! Mukavia ihmisiä. Huomenna sinne taas…

Illalla oli vielä toinen kurssi, “Formes littéraires et contextes historiques”, jolla opiskellaan runoilijoiden ensimmäisiä julkaistuja teoksia. Erittäin kiinnostava kurssi! Opettajatar on ollut Yalessa opettamassa, mikä näkyy itseluottamuksessa… Vanhanaikainen akateemikko, joka ei takuulla siedä sitä, ettei hänen vitseilleen naureta, tai ettei hänen kanssaan joku opiskelija olisikaan samaa mieltä! Ihan mukava tosin, hymyilevä, ja antoi tänään tosi paljon suorastaan äidillisiä neuvoja meille nuorille, miten meidän täytyy muistaa syödä, nukkua ja urheilla vaikka kirjotetaan isoja projekteja, miten tauot ovat tärkeitä, miten kirjoittaminen aina kestää pidempään ja on vaikeampaa kuin mitä kuvitellaankaan, ja antoi hyviä ohjeita minkälaista aikataulua kannattaa noudattaa ekana vuonna. Tosi ystävällistä!! Auttoi mua selkeästi. Mä suhtaudun tosi tähän opettajaan varauksellisesti, on vähän niinkuin Mme Getz Lillessä: mukava ja ystävällinen, mutta jotenkin kylmä ja itserakas. Sellainen opettaja, jota tietyt oppilaat rakastavat suunnattomasti ja jo nyt toisella luennolla huomasin miten jotkut ranskalaiset oppilaat hihittivät kaikille rouva professorin jutuille. Puolet kurssilaisista on muuten ulkomaalaisia tällä kurssilla, mikä on ehkä vähän lohduttavaa. Luettiin tänään ääneen ja tosi makeita ja hulluja aksentteja, omani oli erittäin lievä näihin verrattuna (ja silti vihaan sitä…), tosi hassuja, tosi rumia ja tosi herttaisia aksenttejä. Kiva kuunnella.

Kotona väänsin vielä saksanläksyä, luettiin Kafkan “Die Verwandlung” viime kerralla ja nyt piti kirjoittaa saksaksi analyysiä. Ensin olin ihan, että öööö ääää ja gut ehhh… mutta sitten se lähti ja siitä tuli ihan ok. Puoli sivua piti vain kirjoittaa, joten ei mikään hirveä urakka. Oon vähän ruosteessa, mut ei tää ihan toivotonta vielä ole. Saksankurssista täytyy vielä sanoa, että se on ensimmäinen hyvä saksankurssi, jolla olen eläessäni saanut olla. Opettaja on aito saksalainen, erittäin sivistynyt kirjallisuustieteilijä, me luetaan saksalaista kirjallisuutta ja keskustellaan. Ollaan kaikki enemmän tai vähemmän surkeita, mutta se ei haittaa, kenenkään ei tarvitse hävetä vaikka vääntää ihan älytöntä kieltä. Mukava tunnelma ja tiedän jo nyt, että opin enemmän kuin ikinä. Se tuntuu tosi hyvältä, eikä edes ärsytä mennä huomenna luennolla – vau!

Nyt hyvää yötä kaikille, tai huomenta koska ei kukaan tätä varmaan enää tän yön aikana lue – ja jos lukee niin huh huh, nyt sänkyyn! Hei hei.