Kosminen kotinurkka

Sain tänään tätä blogia koskien läheiseltä kritiikkiä, että tätä lukiessa on kuin lukisi jonkun toisen (kuin mun) tekstejä. Kommentti pisti mut miettimään tätä blogia, sen tyyliä ja tarkoitusta. Iski pahalta tuntuva ahdistus siitä kaikesta tymästä, mitä täällä on tullut kirjoitettua, eli sanottua. Paniikki siitä, että annan täällä itsestäni ihan väärän kuvan. Miksi yleensä edes kirjoitan tänne? Alunperin ideana oli (Robinin idea, itse asiassa), että kirjoitan elämästäni Ranskassa ystävilleni (ja ehkä perheelle) Suomessa. Ideana oli siis helppo ja mukava tapaa pitää yhteyttä ja jakaa kokemuksiani täällä yksin ollessani. Onko blogin idea muuttunut? Ei oikeastaan, oletan edelleen, että kirjoitan elämästäni ystäville kaukana Suomessa, joihin on vaikeaa välillä olla yhteydessä. Toivoisin, että kaikilla ystävilläni olisi blogi, koska jokaisen elämää olisi kiva seurata aktiivisesti. En tosi oikein tiedä kuka ystävä tätä enää parin vuoden jälkeen lukee. Olen täällä yrittänyt kirjoituksissani olla mahdollisimman vilpitön ja rehellinen – mutten ole halunnut käsitellä täällä kaikkia yksityiselämäni hankaluuksia, kaikkia tehtyjä typeryyksiä ja inhottavia riitoja, sillä niihin liittyvät ihmiset ovat läheisiä ja ehkä lukevat tätä blogia. Paljastaessani konflikteja ja hankaluuksia, paljastaisin luultavasti asioita, joita nämä toiset osapuolet eivät ehkä halua muiden tietävän. Kyse ei siis ole ollut valehtelusta, vaan myöskin toisten yksityisyyden kunnioittamisesta. Tahtoisin nyt jotenkin korjata sitä (negatiivista?) kuvaa minkä minusta blogini välityksellä saa, ja ainut keksimäni nopeampi keino oli kirjoittaa itsestäni pienimuotoinen, vilpitön kuvaus, jossa en halua kaunistella peroonallisuuttani, mutta en myöskään sitä turhaan rumentaa. Eli tästä lähtee:

Olen siis 22-vuotias nuori tyttö (en nainen, se on liian raskas sana). Asun Pohjoisranskan Lillessä nyt kolmatta vuotta. Rakkainta elämässäni ovat elokuvat, mikään ilmiö maailmassa ei saa minussa aikaan samaa innostumista ja onnentunnetta. Uneksin vieläkin elokuva-ohjaajan urasta. Rakastan myös kirjallisuutta ja kirjoitan itsekin kunnianhimoisesti, vaikka erittäin erittäin hitaasti. Tähtitiede ja hiukkasfysiikka kiehtovat myöskin, vaikka en osaa enää matikkaa enkä fysiikkaa kunnolla, se tietenkin harmittaa. En ole elitisti, minua kiehtoo kaikki maailmat, joita todellisuutemme sisäänsä kätkee. Kaikki erilainen kiinnostaa. Kauneus kiehtoo. Yritän olla hyvä ihminen, mutta olen taipuvainen vaikeaan melankoliaan sekä ahdistukseen. Olen myöskin perfektionisti, joka ei melkein koskaan osaa olla tyytyväinen mihinkään suoritukseen tai luonteenpiirteeseen. Olen pelokas ja epävarma, mutta olen päättänyt ja vannonut itselleni, että toteutan kaikki unelmani ja, etten ikinä ikinä anna periksi. Se on tähän mennessä pitänyt ja matkan varrella minusta on tullut vahva ja sitkeä. Minulla on erittäin rakas poikaystävä (Robin), jonka kanssa olen viettänyt jo pitkälti yli 4 vuotta. Robin on paras ystävä, veli ja poikaystävä, eli erittäin läheinen ja korvaamaton osa elämääni. Minulla on myöskin erittäin rakas sisko, Vilma, joka myöskin on paras ystäväni (niitä saa olla monta!) ja johon luotan koko sydämelläni. Vilma tänään sanoi, että minun kanssa oleminen on kuin olisi yksin, paitsi, että toinen ihminen on läsnä – se kuvaa siis sitä miten luonnollisia voimme toistemme seurassa olla. Mulla on myös vanhemmat, jotka tukevat kiltisti, vaikken aina ole niin huomaavainen ja läsnä kuin mitä voisin olla. Tämän lisäksi elämääni kuuluvat rakkaat ystävät, jotka ovat kaikki hauskan erilaisia, mutta aitoja, vilpittömiä ja viehättäviä – en opi ymmärtämään, miten niin hienot ihmiset jaksavat sietää seuraani, monet jo vuosien ajan. Olen huono välillä pitämään yhteyttä, mutta arvostan heitä kaikkia ja haluan olla lojaali ja avulias. Myönnän olevani itsekeskeinen usein, olen taipuvainen päiviä, jopa viikkoja, kestävään unelmontiin, jolloin katoan omiin maailmoihin ja todellisuus häviää. Palaan aina takaisin ja häpeän itsekeskeisyyttäni. Voinkin tässä paljastaa, että häpeä on lapsuudesta asti ollut elämääni hallitseva tunne. Toisaalta olen myös onnellinen, etenkin kun saan rauhassa elellä omissa mielikuvitusmaailmoissani. Kaikki taiteenlajit kiehtovat, ja mulla on laaja musiikkimaku (ainoat musiikkilajit, joita on vaikea sietää on hevi ja tietty jazz).

Siinä se on. Ei voi mitään. Nyt hävettää ja olo on alaston. En usko kuitenkaan, että pystyn tällä vakuuttamaan ketään vilpittömyydestäni, mutta yritin, ja yritän jatkossakin. Olen tänään miettinyt jopa tämän blogin lopettamista, en tiedä mitä tehdä. Tämä on ollut hauska pikkuharrastus, mutta nyt on aika paha mieli.

Lyhyt kooste tästä päivästä:

• persian tentti meni hyvin, paitsi suullinen osio, josta en tajunnut yhtään mitään
• olen saanut 10 tunnissa luettua koko Imre Kertészin “Le Refus”-romaanin. Henkilökohtainen lukuennätys. Ja pidin kirjasta! Raikas tyyli, olen tosi positiivisesti yllättynyt.
• kamala väsymys, pakko nukkua muuten olen huomenna pelottavan kalpea sekä aivokuollut. Eli zombie.