Kosminen kotinurkka

Mä inhoan olla yksin pyhinä kun kaikki muut on jossain perheen tai ystävien kanssa Suomessa: syövät hyvin, puhuvat hauskoja ja kaikilla on kivaa. Olin siksi hieman ärtynyt kun äiti, isä ja mummi soittivat kaikki tänään ja kertoivat kivasta vapunvietostaan, sillä aikaa kun mä istuin kotona lukemassa persiaa ja Sebaldia koko päivän, vesisateen paiskatessa vettä ikkunaruutuihin. Toivottavasti en ollut liian ärtyisä, en missään nimessä halunnut myrkyttää heidän mukavaa päiväänsä! Vain tällaisina perhepyhinä tulee yksinäinen olo, etenkin jos samaan aikaan on kuukautiset.

Persiaa olen lukenut kiltisti ja luulen pärjääväni melko hyvin huomenna. Meidän piti valmistella pieni teksti, vähintään kolme lausetta, ja mä väänsiin pienen tekstin teemasta “sisko tai veli” (valitsin tietenkin siskon): Iek khahar daram. Kahareman koutschaktar az manast. Name khahareman vilmast. Tschaschmane vilmaie ziba hastand. vilma djavan va zibast. ma dustha hastim. = Minulla on (yksi) sisko. Siskoni on pienempi/nuorempi kuin minä. Siskoni nimi on Vilma. Vilman silmät ovat kauniit. Vilma on nuori ja kaunis. Olemme ystäviä. Aika hienoa, hehe Sori Vilma, että vedin sut mukaan tähän, mulla ei oikein ollut mitään sanottavaa muista aiheista (kirja, matka), joten jouduit nyt persian-kurssin parrasvaloihin! Sitten huomenna täytyy lukea oma tekstinsä ääneen ja opettaja esittää kysymyksiä, siis tämä on suullinen osio. Aika jännää, toivottavasti osaan vastata!

Asunnon etsiminen jatkuu, toinen kämppis jo tiedossa. On hienoa, että suomalaistytöt tekevät näin yhteistyötä! Jätin myös muille suomalaisille nettisivuille ilmoituksia. Hermostuttaa. Mun suhde Pariisiin on todella hankala. Se on kaupunki, jota rakastin lapsena, mutta jota olen oppinut myös vihaamaan. Pidän Pariisia jotenkin epätodellisena kaupunkina, siellä ihmiset ovat epämiellyttävän täydellisiä, koko Euroopan kerma on kerynyt sinne, siellä on vain eliitti. Toi kuva mulle on tullut täällä Lillessä asuessa, Pariisista on tullut pelottavan eliitin asuinsija. Nyt täytyy pyrkiä tosta ajatusmallista pois, mutta se on yhtäkkiä vaikeeta: mua pelottaa lähteä kaupunkiin, koska en pidä itseäni tarpeeksi hyvänä. Lilleä on jo ikävä, koska täällä pystyn olemaan rento ja oma itseni. Toivottavasti Pariisissa totun nopeasti ja pääsen tähän samaan tilanteeseen.

Nyt on kamala ilta taas, itkettää kauheasti ja elämä tuntuu liian raskaalta. Liian raskasta olla koko ajan vahva, koko ajan itsenäinen, pärjätä omillaan. Tarvitsisin jonkun, jolle puhua kaikesta. No, täytyy tässä rauhoittua, mennä ajoissa nukkumaan. Kyllä tää taas tästä. Joka ilta on heikko olo, mutta joka aamu taas taisteluhenki päällä. Pakko olla optimisti!

Edit seuraavana päivänä 12:29: Mun ihana poikaystävä Robin, jota rakastan tooooosi paljon, jaksoi eilen illalla (yöllä…) piristää Skypessä, lukemalla satuja ja sitten laulamalla neuropsykologian kurssikirjaa tuutulauluna ihan turhaa oli synkistellä eilen siis!