Kosminen kotinurkka

Viimeinen päivä Veikkauksen koulutuksessa tänään. Olin väsynyt, mutta päivä oli helppo, lounas hyvä ja lopussa leikittiin nopeuspeliä (jota en kuitenkaan voittanut ainuttakaan kertaa). Saatiin karkkia (vanhanaikaisia Julia-karkkeja!), kyniä ja Casino Ässä-arvat. Toivoin niin sydämellisesti päävoittoa, tai edes sataa euroa, muttei siitä tullut mitään. Harmi!!! Tekisi mieli alkaa ostella arpoja useammin, olisi niin ihana helpotus voittaa helppoa rahaa – mutta yritän vastustaa houkutusta, koska ansa se on enemmänkin kun voiton todennäköisyys on niin olemattoman pieni. Kai sitä sitten täytyy vaan tehdä töitä rahan eteen… valitettavasti.

Töiden jälkeen pyörin Vilman kanssa monta tuntia keskustassa. Kaunis auringonpaiste, syötiin ulkona, jätskiä Kampissa (pyörremyrsky, nami!), sain Vilmalta herttaisen kännykkäkorun ja sitten vain käveltiin ulkona. Outoa pyöriä taas täällä, mulla on niin irtaantunut olo tästä kaupungista. Kuin katuja ja taloja ja ihmisiä päällystäisi paksu muovi, en pysty oikein saamaan yhteyttä mihinkään ympäröivään. Vaikea tottua täällä olemiseen, etenkin kun sosiaalinen elämä on vielä jäässä eikä muukaan elämä ole ehtinyt päästä käyntiin näin aikaisessa vaiheessa. Varmasti tuntuu helpommalta parin viikon kuluttua kun asiat asettuvat paikoilleen!

Hyviäkin uutisia tuli nyt illalla ja olenkin niiden jälkeen ollut hyvin innostunut: uusi upea asuntotarjous Pariisista! Suomalainen pari vuokraa 14. kaupunginosassa sijaitsevaa yksiötä, joka olisi vain 3,5 km yliopistolta! Kalustettu asunto, jossa uuni! (Uuni = luksusta!) Vastasin innostuneena ja toivon koko sydämestäni, että saisin muuttaa kyseiseen kämppään! Vuokra on kova, sama kuin edellisessä yksiössä, jota tavoittelin keskustassa, mutta ei sille oikein voi mitään koska Pariisin keskusta yksinkertaisesti vain on kallis asuinalue (ihan niin kuin Helsingin keskusta). Ja mä olen valmis uhraamaan rahaa hyvään asuntoon, koska läävässä asuminen on masentavaa. Mä haluan, että mun elämä Pariisissa on mieluisaa, kotoisaa ja inspiroivaa! En mä halua siellä kärsiä ja värjötellä missään murjussa. Nyt täytyy toivoa parasta, asunto vaikuttaa niin ehdottoman lupaavalta!!

Huomenna menen ensimmäistä päivää harjoittelemaan myymistä Ruoholahteen. Se ei tule olemaan toimipisteeni kun pääsen harjoittelusta oikeisiin töihin, mutta siellä ainakin harjottelen monta päivää. Iltavuoro, joten saan nukkua aamulla!!! Mieletöntä, upeeta, ihanaa. Ei jännitä, koska työ ei voi olla liian vaikeaa, eikä mua enää viime kesän surkeuden jälkeen pelota enää mikään. Aion pitää tietyn etäisyyden työhön, koska en halua stressaantua ja kärsiä – ja niin käy jos kesätyön ottaa liian henkilökohtaisesti. Eli yritetään pysytellä viileinä ja rauhallisina, kioskimyyjä ei ole identiteettini pysyvä tai perustavanlaatuinen osa. Tämä on vain ja pelkästään väliaikaista, eli ei huolta.

Kauniita unia, enkeleiden kuvia, laivoja ja junia!

Tänään olin kuusi ja puoli tuntia Veikkauksen pääkonttorilla koulutuksessa. Sain opetella myymään Lottoa, Vikinglottoa, Mitalipeliä, Veikkausbingoa, Vakioveikkausta, etc. Kuulostaa tylsältä, ja ehkä se olikin sitä, mutta myös kiinnostavaa, koska rahapelit ovat ilmiönä kiehtovia. Veikkauksen idea yrityksenä on myös hassu ja ristiriitainen: rahoitetaan kulttuuria, tiedettä ja urheilua kuin hyväntekeväisyyttä, mutta rahat tulevat ihmisten eräänlaisesta huijaamisesta (ja jopa riippuvuudesta). Onko sellainen toiminta lopulta kovinkaan eettistä? Pyhittääkö hyväntahtoinen ja jalo tavoite ihmisten huijaamisen? Koska huijaamisestahan siinä lopulta kaiken kaunistelun jälkeen on kyse: ihmisille myydään haaveita, ja koko arpapelikulttuurihan voidaan nähdä eräänlaisena taikauskon ylläpitämisenä…

No tästä voi olla montaa mieltä, mutta istuin ja mietiskelin rauhassa koulutuksen ajan, mikä oli itse asiassa ihan mukavaa. Koneen kanssa oli hassu leikkiä, muut olivat mukavia, juteltiin, lounas oli hyvä (keittoa ja salaattia, mangosmoothie jälkiruokana), ja tehtävät tarpeeksi helppoja. Ei varmaan pitäisi tulla mitään hirveitä ongelmia töissä… toivottavasti! Huomenna uudestaan samaan paikkaan.

Muutenkin tänään oli oikein kiva päivä, töiden jälkeen hengailin koko illan vanhempieni kanssa, puhuttiin, syötiin hyvin ja juotiin viiniä. Tv:ssä pyöri ranskalainen elokuva. Oli tosi kivaa olla taas kotona!

Ainut ongelma tällä hetkellä on unettomuus. Viime kolmen yön aikana olen nukkunut yhteensä 10 tuntia… Meikittömät kasvot ovat peilissä jo aika surkean kalpeat haamuposket. Jotenkin öisin tulee paniikki: sydän hakkaa, käsivarret puutuvat ja oksettaa. Mua pelottaa nimittäin se, miten jaksan töissä. Kuten jo eilen mainitsin, niin mulla on ihan liikaa työvuoroja keskikesällä, mutta huolestuttava on myös työnantajan tietty asenne: ei yhtään taukoja (ei edes ruokaa – paitsi jos ei ole asiakkaita) ja läpipaistava välinpitämättömyys vaikka ollaankin näennäisen ystävällisiä. Mua pelottaa, etten jaksa olla siellä koko kesää, että tulee liian paha uupumus päälle. Jo nyt olen väsynyt, miten jaksan kahden kuukauden päästä? Ongelmana on se, että koeaika on vain kuukauden, ja sitten olenkin jo määräaikainen työntekijä elokuun loppuun asti. Mietinkin öisin sitä, miten käy jos esim. kahden kuukauden jälkeen tulee uupumus, jos en vain enää jaksa raataa, niin miten pääsen sieltä pois? Voiko määräaikaisen sopimuksen rikkoa? Voinko irtisanoutua, ja jos, niin mikä syy siihen pitää olla? mol.fi tarjoaa vastauksen, jota en oikein ymmärrä:

“Työntekijän pyynnöstä työsopimus voidaan aina tehdä olemaan voimassa tietyn määräajan, joka sitoo sekä työnantajaa että työntekijää.

Määräaikainen työsuhde päättyy sovitun määräajan päättymisen jälkeen. Toistaiseksi voimassa oleva sopimus päättyy työnantajan tai työntekijän irtisanomisen perusteella irtisanomisajan jälkeen.

Työsuhteen irtisanomisen edellytyksenä on perusteen asiallisuus ja painavuus. Tämä vaatimus koskee sekä työntekijästä johtuvista syistä että työnantajan toimintaedellytyksien muutoksista johtuvista syistä toteutettavia irtisanomisia.

Työsopimuksen saa purkaa vain erittäin painavasta syystä. Tällaisena pidetään toisen sopijapuolen velvoitteiden niin vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, että toiselta sopijapuolelta ei voida edellyttää työsuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa. Purkamisessa työsuhde päättyy välittömästi ilman irtisanomisaikaa.”

Jostain syystä en tajua tätä. Onko siis irtisanomisaikaa vai ei? Mikä kelpaa painavaksi syyksi? Onko uupumus painava syy? Kamalan stressaavaa, jotenkin pelottaa, että mut voitaisiin pakottaa töihin vaikka olisin ihan loppu… En tiedä, tietääkö joku muu?

Vaikka öisin ei pysty paniikilta nukkumaan, niin silti aamulla on toiveikas olo. Kai sitä sitten silti pärjää ja jaksaa kun vaan puree hampaat yhteen!

Saavuin tänään Helsinkiin, sen kai halusin sanoa!

Taas hiukan hämmentävä kokemus, kesästä voi tulla aika rankka ja raskas: paljon töitä, harvoja vapaapäiviä. Se pelottaa, ei tee mieli uupua kesän aikana ja haaskata hyvää aikaa väsymykseen, etenkin kun olen suunnitellut innoissani omia projekteja. Haluaisin leipätyön ohella saattaa päätökseen ja aloitella muita, tärkeämpiä projekteja – se on itse asiassa tänä kesänä tärkeintä. Mutta tämän kesän työpaikalla voisin tienata melko paljon rahaa, mikä osittain houkuttaa kun miettii Pariisiin muuttoa ja siitä tulevia kustannuksia. Mutta silti: vapaus, omat projektit ja myös loma tuntuvat erittäin tärkeiltä. En halua kärsiä uupumuksesta koko kesää, haluan myös elää ja nauttia töiden ohella. Huomenna alkaa koulutus, ei jännitä, mutta väsyttää kyllä jo valmiiksi. Täytyy ylläpitää hyvää asennetta, pysyä uteliaana ja elää kaikki raskaampikin kokemuksina! Elämässä kokemukset ovat avain-asemassa.

Mainostan tässä samalla hieman: tänä kesänä tarjolla olisi RANSKAN KIELEN YKSITYISTUNTEJA innostuneen, nuoren (ranskalaisen) kirjallisuuden kandidaatin johdolla, joka on asunut kolme vuotta Ranskassa, eli puhuu ja kirjoittaa kieltä sujuvasti. Eteneminen tapahtuu oppilaan vaatimusten ja etenkin tavoitteiden mukaan! Voit siis olla aloittelija, joka haluaa pärjätä loma- tai työmatkoilla, voit olla sisäänpääsykokeisiin tai yo-kirjoituksiin valmistautuva opiskelija, ranskan kielen intohimoinen harrastaja, joka etsii keskustelukumppania kielitaidon ylläpitämiseen, tai jotain aivan muuta! Jos kiinnostaa, jätä yhteystietosi kommenttilaatikkoon!!!

And now for something completely different: Robinin luona Ruotsissa oli tosi kivaa! Lyhyt yhteenveto: luettiin jännittäviä kirjoja, keskusteltiin, käytiin luonnonsuojelualueilla vaeltamassa (hienoja paikkoja, ihan kuin idyllisestä piirretystä elokuvasta: täydellisiä kukkaniittyjä, kumpareita, vanhoja lehtipuita, kauniita tammia, rotkoja, lohkeamia vuorenseinämissä, linnunlaulua, voileipiä, ruoholla makoilua), tehtiin päiväretki Göteborgiin (istuskeltiin kuumuudessa kahviloissa, lattea, ekologista limua, pullaa, käveltiin, seistiin kauan sillalla, katseltiin, syötiin hieno illallinen ravintolassa), syötiin ulkona antipastoa ja sushia, käveltiin yöllä, kuunneltiin musiikkia, naurettiin. Hieno viikon loma! Olisin voinut lomailla pidempäänkin, mutta niin kai me kaikki yleensä?

Oli hauskaa käydä ensimmäistä kertaa tänään Vilman luona kylässä. Outoa, kun pikkusisko ei enää asu kotona! Nytkin istun Vilman entisessä huoneessa, tänne tuodulla sohvalla. Mutta Vilman asunto oli niin nätti, ihan asukkaansa näköinen, rennon tyylikäs ja kodikas. Se ilahdutti, tuli hyvä mieli kun sai nähdä miten hyvät elinolot rakkaalla ihmisellä on! Ymmärrän hyvin, että siellä viihtyy!

Seitsemän tunnin päästä täytyy herätä. Jo, kauheeta. 52 minuutin työmatka jonnekin Vantaalle, huh huh. Voi olla tosi masentavaa, mutta toivottavasti aurinko paistaa. Täytyy yrittää tutkiskella ympäristöä, nauttia siitä, että saa nähdä uusia maisemia! Pysyä positiivisena.

Ihan epätodellista, mutta opinnot Lillessä ovat ohi. Loppuivat perjantaina. 2.6 tulee arvosanat, mutta mun on vaikea kuvitella, etten olisi päässyt läpi. Eli nyt kai sitä ollaan kandidaatteja! Ihan älytöntä. Kaksi vuotta sitten ranskaksi opiskelu tuntui hankalalta ja raskaalta, en voinnut alussa mitenkään uskoa, että pääsisin näin pitkälle. Mulle tämä on siis oikea saavutus, että olen päässyt kirjallisuustieteen kandidaatiksi ranskan kielellä – jota olen opiskellut vain 4 vuotta ennen tänne muuttamista. Olen hämmästynyt ja hämmentynyt. Perjantain viimeiset tentit menivät erittäin hyvin, tuntuivat harvinaisen helpoilta vaikken ollut nukkunut vuorokauteen, vain päntännyt hulluna koko yön kotona. Oli kai oikea asenne, olin päättänyt onnistua ja olin hyvällä tuulella. Oli sitä paitsi tosi kivaa ystävien kanssa. Olin tosi iloinen ja otettu, kun kaikki parhaat ystävät yliopistolla tulivat juttelemaan ja vaativat saada mun yhteystiedot, niin ettei kadota ihan täysin toistemme elämästä. Viime viikkojen sosiaalisten katastrofien jälkeen se tuntui erittäin hyvältä: mulla siis on oikeasti ystäviä Rankassa ja ne haluavat pitää yhteyttä vaikken olisi enää samassa koulussa. Olen ollut siitä tosi iloinen ja kiitollinen.

Naurettiin perjantaina Annen kanssa ihan mielettömästi, kun meidän viimeinen tentti oli katastrofi – eli Lille 3:n näytti syvimmän olemuksensa jälleen kerran. Opettajat tulevat aina aina aina ajoissa tentteihin, mutta kun kyseessä oli kaikkien viimeinen koe, ketään opettajaa ei näkynyt 25 minuutin odottamisen jälkeen. Oltiin siinä kaikki kandidaatit, noin 150-200 kappaletta, ja ihmeteltiin Amphi 2:ssa. Amphi 2:n on muutenkin mulle ja Annelle klassinen mesta, koska meillä on ollut melkein kaikki tentit kyseisessä legendaarisessa amfiteatterissa, joka on rumuuden huipentuma ja kuvaa nätisti koko meidän yliopistoa: iso sali, rakennettu kuin muinaiskreikkalaiset amfiteatterit, kapeat surkeat pitkät puupöydät, kovat tuolit, ja likaiset seinät. Seinät ovat itse asiassa mielettömät: likaisen keltaiset tai okran väriset, RÖPELÖISET (siis jotenkin päällystetty tahallisesti niin) ja täynnä jotain likaläikkiä. Vasemmalla seinällä on kello, joka on pysähtynyt puoli yhteentoista. Anne sanoi, että aika pysähtyy Amphi 2:ssa. Voi kuinka totta! Eli odotimme kaikki 25 minuuttia tämän kauneuden keskellä, kaikki halusivat vain kotiin viimeisen tenti jälkeen. Kun opettajatar vihdoin astuu saliin, alkaa mieletön hurraaminen ja taputus. Opettaja huutaa pää punaisena, että meillä on ongelma: yliopiston painosta ei ole saatu kaikkia kokeita tulostettua. Hänellä on niitä noin 10 kappaletta. Sitten Madame katoaa jonnekin, ja vartin päästä palaa kopioituaan omilla rahoillaan loput 190 koetta. Meidät käsketään kaikki siirytmään Amphi ykköseen, koska rakas Amphi kakkonen olikin liian pieni, koska meidän tulee istua joka toisella tuolilla, ei ihan vierekkäin. Eli 200 henkeä raahautuu toiselle puolelle seinää Amphi ykköseen – joka on kakkosen täydellinen kopio, vain vähän isompi. Oltiin Annen kanssa kuolla nauruun, kun huomattiin, että se kello, joka oli kakkosessa pysähtynyt vasemmalla seinällä, olikin ykkösessä oikealla seinällä: täysin liikkumatta tietenkin. Oi Lille 3, mulle tulee niiiiiiin ikävä tätä kaikkea sekoilua!!

Oikeasti, kun on kolme vuotta viettänyt intensiivisesti aikaa tietyssä paikassa, niin kyllä sitä sitten viimeisinä päivinä tulee surkean nostalginen olo. Mä inhoan loppuja, inhoan kun asiat loppuvat – se tuntuu aina surulliselta. Nyt loppuu se ajanjakso elämässäni, jona asuin Lillessä, ihanassa pikkuyksiössäni ja kävin Lille 3:n yliopistolla joka päivä. Tuntuu erittäin surulliselta. Tulen kaipaamaan tänne takaisin, Lille on kohdellut minua niin hyvin! Täällä on ollut hyvä elää, ihmiset äärettömän mukavia, ihana tunnelma, kaunis asunto ja kaikki hyvin. Ei tee yhtään mieli lähteä täältä pois. Kiitos Lillen kaupunki hyvästä vastaanotosta! Myönnän, että rakastan Ranskaa, tämä on se maa jossa viihdyin parhaiten, jossa kaikki tuntuu mahdollisimman hyvältä. On vähän suru puserossa. En pääse enää Majesticiin ilmaisilla lipuilla, en voi vitsailla Annen ja muiden kanssa laitoksemme vessojen hajusta, ei ole enää ruokakaupan kassoja ja vahtimestareita, jotka moikkaavat kuin hyvää ystävää. Ei ole enää Lilleä, ei ole enää kotia. Mutta toisaalta haluan olla vapaa, en halua jämähtää mihinkään, ja vapauden hinta on tämä. Vapauden hinta on luopuminen.

Viimeisten tenttien jälkeen olen juonut kuohuviiniä (Freixenet maksaa vain 5 euroa), ollut hiukan päissäni, käynyt Bénédictin luona puristelemassa lihavan vauvan söpöjä sääriä, syönyt suklaata, käynyt shoppailemassa keskustassa (lahjoja Vilmalle ja Robinille, toooosi ihania juttuja, täällä on ihania kauppoja! Itselleni ostin vain Beatles-mukin, hehe!), eilen taidemuseossa oli vapaa sisäänpääsy klo 21-24 eli kävin katsomassa Goyan Caprichos-teoksia (jotka oli jänniä, selvästi Goya on ollut Hieronymus Boschin jalanjäljissä, tosi erikoisia ja aika hirveitä – en ymmärrä niitä, jotka oli ottaneet lapset mukaan, mulla olisi pienenä noista tullut pahoja unia!), tapasin museossa Lillen vaihto-oppilaita ja hengailin vähän aikaa niiden kanssa, kävin katsomassa suosikkimaalaukseni, olen siivonnut koko kämpän ja pakannut.

Huomenna lähden Ruotsiin. Matkalaukku painaa enemmän kuin puolet omasta painostani, hehe. Kiva juttu, saatte pitää peukkuja, että edes pääsen alakertaan ton kanssa! Tässä seuraa siis pieni päivitystauko taas, mutta 26.5 laskeudun Suomeen ja silloin alan taas kirjoittamaan. Pyrin kirjoittamaan tänne koko kesän ajan, eli ei huolta! Ai niin, multa kysyttiin, että kenelle kirjoitan näitä juttuja. No voi kun en tiedä kuka näitä lukee! Äiti, kummitäti ja Ida, joskus Vilma, Robin ja Helmi. Eli heille kai sitten? Mua ärsyttää ihan hillittömästi se, että kun kirjoitan tänne positiivisa juttuja, niin saan haukkuja siitä, että muka kaunistelen elämääni täällä. Ja sitten kun kirjoitan synkempää materiaalia, mua haukutaan siitä, että ryven itsesäälissä ja ihmetellään kenelle mä kirjoitan. Voi herranjestas, voitteko rakkaat lukijat päättää mitä haluatte? Mulla alkaa mennä hermot tähän pelleilyyn. Hyvinvointi aiheuttaa kateutta, pahoinvointi ärsytystä. Yrittäkää nyt ymmärtää, että tämä blogi kertoo vain mun elämästä, ei sen kummempaa. Ei kannata ottaa tätä liian vakavissaan. Ja se, ettei täällä kirjoiteta muista ihmisistä ei tarkoita, että olisin ilkeä kusipää. Ei tee yhtään mieli tulla Suomeen kun tyypit on tollasia.

Muttei lopeteta tätä näin negatiivisiin juttuihin, olenhan kuitenkin nauttinut hieman litchiä. Viikon päästä palaan tänne höpöttelemään (omituinen höpöttäjä on hän) ja toivottavasti tavataan kesällä!

Maailman hauskimmat videot:

Bénédicte soitti heti aamulla ja kertoi, että hänen setänsä oli kuollut viime yönä. Setä oli viikko sitten onnistuneesti leikattu (kurkkusyöpä), eilen kaikki oli vielä hyvin, mutta sitten yöllä oli tullut yllättävä komplikaatio ja kuolema. Inhottavaa, tuli paha mieli. On todella vaikeaa lohduttaa kun joltain kuolee läheinen. Bénédicte oli puhelimessa tosi rauhallinen, mutta olisi silti ollut kiva sanoa jotain muuta kuin kliseitä…

Kävin tänään ulkona, wow! Siellä oli ihan yhtä tukahduttavan kuuma kuin täällä sisälläkin. Menin koululle viemään esseetäni. Metro oli täpötäynnä ja jäin pistimekostani kiinni yhden herran laukun vetoketjuun. “Monsieur, olen nyt teissä kiinni.” “Oh, en huomannutkaan, olen kovin pahoillani.” “Ei se mitään, hehe” “Yritän iroittaa repimättä pitsiä rikki. No niin!” “Kiitos paljon” “Olen kovin pahoillani.” “Ei se mitään” Muut hymyilivät hyväntahtoisesti. Jätin laitoksen toimistoon Assolle aineeni ja paluumatkalla oli hassu olo: viimeinen kirjallisuusessee ennen kandidaattia. Neljä tenttiä, muttei enää isoja aineita kirjoitettavana. Hassua! Mun ei tee yhtään mieli päästä kesälomalle. Olisin mielelläni yliopistolla, luennoilla ja lukisin hyviä kirjoja kaikki päivät. Kesäloma ei kuitenkaan ole lomaa vaan jonkin tason orjatyötä, eli ei kauheasti huvittaisi… Muutenkin Suomessa on kylmempi ja mä olen vihdoinkin tottumassa helteeseen. Monoprixissä olut-, limu- ja jäätelöhyllyt ammotti tyhjyyttään, se oli hassu näky. Sain kuitenkin paketillisen vaniljajäätelöä, jossa kinuskikastiketta ja pekaanipähkinöitä. Kaikki raikkaammat maut olivat jo loppuneet.

Tänään tapahtui ihme: tein suuria edistysaskelia latinan kanssa!! Olen ihan hämmentynyt, oli jotenkin parempi asenne, päätin, että kyllä tää onnistuu, ja sitten analysoin jokaisen lauseen tarkasti. Ja jotenkin sieltä alkoi paljastumaan rakenteita ja tarkoituksia, joita en ennen ollut nähnyt! jee jee! Ei käännös ole mitenkään täydellinen, turha luulo! Mutta edistystä silti, ei ihan surkeaa enää. Täydellistä tosta ei tule, mä en osaa latinaa tarpeeksi hyvin, mutta ainakin tunnen, että olen osittain onnistunut ja yrittänyt parhaani mukaan. Jos tunnen kamppailleeni kunnolla, huonompi arvosana on helpompi ottaa vastaan. Ei ole niin pahaa morkkista.

Tästä kaikesta huolimatta on ollut huono olo. Heikko olo, ruokahaluttomuus, voimattomat raajat, sydämentykytys ja tunne, etten saa tarpeeksi happea. Todellisuudesta vieraantunut olo, kuin olisi pyörtymässä. Luultavasti psykosomaattista, koska kun makasin puolen tunnin ajan sängyllä kun tuli liian heikko ja uupunut olo, niin tajusin, että sydämentykytys (joka vaivaa öisin, enkä saa nukutuksi) ja siitä johtuva liian nopea hengitys ja ruokahaluttomuus, johtuvat paniikista, joka kasvaa jossain sisällä. Olen yrittänyt olla kova, tukahduttaa kaikki mikä voisi satuttaa, muttei se onnistu, jonnekin se kaikki jää kasvamaan. Olen rauhallinen, mutta huijaan sillä itseäni, luulen olevani paljon vahvempi kuin mitä olen. Oikeasti tekisi mieli itkeä, huutaa, heittää jotain ja potkia seinään. Nyt on tullut vihdoin itkettyä kunnolla, toivottavasti se auttaisi. Nyt on ihan liikaa meneillään, koulustressi, muutto Pariisiin, kesäloma Suomessa, ja kaikki henkilökohtaiset kärsimykset, joita muut aiheuttavat ja joita myös itse aiheutan itselleni. En pidä itseäni oikein minkään arvoisena tällä hetkellä. Maailmassa on kuin suuri tyhjyyttä ammottava reikä, joka pelottaa, enkä tiedä millä se tulisi peittää.

Anteeksi, tuli niin synkkää. Jonnekin toi oli pakko saada. Ei ole viime aikoina oikein ollut ketään jolle olisin uskaltanut puhua. Ei kaikesta voikaan puhua, mutta ihan hyvä tunnustaa joskus olevansa vähemmän vahva kuin mitä yleensä kuvittelee. Toivottavasti en masentanut ketään liikaa!! Ei ollut lainkaan tarkoitus. Kyllä tämä jossain vaiheessa tästä taas selkenee, niin yleensä! Elämässä on kuitenkin niin paljon hyvää, jossain vaiheessa se alkaa taas tuntua jossain. Mulla muutenkin heittelee niin pahasti nää hyvin- ja pahoinvointikaudet.

Harmi, ettei ole Darjeeling Limitediä vielä dvd:llä… siitä tulisi vähän iloisempi olo!

Ei mulla oo elämää ei