Kosminen kotinurkka

Joskus on spurgupäiviä, kun oma tyyli kokee jonkinlaisen alennustilan eikä siitä edes enää välitä. Tänään kaatosade tehosti mun jo valmiiksi räjähtänyttä ulkoasua: saappaat oli kastuneet ihan läpimäräksi, mustat farkut roikkuivat ja pussittuivat polvien kohdalla (vielä vähän ja ne tippuu oikeesti päältä), duffeli tuoksui kostealle villalle (lapsuuden tarhatuoksu), huppu päässä mutta hiukset näytti silti kiharalta mopilta. Mä olin ihan liian hyvällä tuulella, en mä jaksanut välittää. Postissa virkailija hymyili ja sanoi, että ulkona taitaa olla ihanan aurinkoista. Ai mistä arvasitte, Monsieur? Mä oon iloinen, mut sen verran väsynyt, et heitin just nuudeleiden mukana kiehuvaan veteen maustepussin. Huomasin sen vasta monen minuutin jälkeen kun en löytänyt niitä mausteita mistään… Yeah.

Olin tänään kahdeksan tuntia koululla. Ensin aamulla oli persiaa, se sujuu aika hyvin. Meitä on tällä hetkellä ryhmässä neljä. Viime viikolla meidän piti kaikkien sano mikä kaupunki on meidän omassa maassa suurin, vastauksina Alger, Casablanca ja Helsinki. Aika eksoottista, ei yhtään ranskalaista. Mä aina unohdan, että Casablanca on oikea kaupunki eikä vain myyttinen elokuvalavaste. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Tyttö on kiva ja tekee tehtävänsä, pojat on taas ihan toivottomia. Siis oikeasti. Molemmat oppiiiiiiii ihaaaaaannnnn saaaaiiiiiiiiraaaaaaan hitaaaaaaaaastiiiiiiiiii. Mua ei yleensä häiritse jos muut kursseilla on vähän hitaita, mut kun joka tunnilla täytyy kerrata ne samat jutut, jotka me tytöt opittiin ekalla tunnilla syksyllä, silloin alkaa mun pipoa vähän kiristää. Mä yritän keskittyä kahteen lintuun, jotka rakentaa pesää puuhun ikkunan ulkopuolella, mut ei sekään kauheen vauhdikasta ole. Tänään meinasin jo pariin kertaan nousta pystyyn ja vääntää älykääpiöille rautalangasta pari juttua. Ei kannata ensinnäkään käyttää “sivistyssanoja”, joita ei tunne. Kun opettaja on viisi viikkoa yrittänyt takoa niiden kalloon olla-verbin lyhyempää muotoa, jonka kieliopillinen nimi on “forme enclitique du VERBE être” – niin yksi dorka alkaa taas kysellä aiheesta, käyttäen varmaan vartin ajan termiä “PRONOM enclitique”, joita ei edes ole persiassa, vaan ranskassa. Siis jumalauta, verbi ja pronomi on ihan eri asioita, kai se nyt yliopistolla pitäis tietää! Ja jos ensimmäisen vuoden aloittelijatason kielioppi on näin vaikeeta, niin ehkä ei kannattaisi edes yrittää. Mä en oikeesti kestä edes katsella niitä enää. Dorkat. Parasta dorkissa on se, ettei ne yhtään itse aavista et ne on dorkia. Ne luulee, että kaikilla muilla on yhtä vaikeeta. Siksi ne luulee, että ne tekee koko ryhmälle palveluksen kun ne “uskaltaa” heittää stupidass-kysymyksiään.

Mut mä tykkään persiasta ja oon innostunut. Tunnin jälkeen olin neljä tuntia kirjastolla, tein 62 persian käännöstehtävää (läksy) ja luin sitten keskiaikaista romaania “La Mort du roi Arthur”, Kuningas Artturin kuolema, noin 1225-1230. Jännittävä kirja! Allstars kokoonpano: Kuningas Arthur, kuningatar Guenièvre, LANCELOT – ritareista suurin, Mordret, Lionel, Bohort, Gauvain, ja monta muuta Pyöreän pöydän ritaria. Kiinnostavinta tässä on se, että kirja kertoo miten Artturin hovi tuhoutuu, miten sisällissota syntyy entisten ystävien välille ja miten kaikki lopussa kuolevat. Aika synkkää, mutta tosi kiehtovaa! Keskiajan kirjallisuudessa on sitä jotakin, oikeasti, se kiehtoaa aina! Mulla on aika kiire lukea toi, kun keskiviikoksi täytyy kirjoittaa essee. Laitoin Michaux’n siksi jäähylle vähäksi aikaa.

Puoli neljältä oli Mme Asson kurssi, poikkeuksellisesti koska meillä menee pari luentoa ohi korvien toukokuun pyhäpäivien takia. Madame sai eilen luennolla tietää, että mä olen ainut luokassa joka opiskelee saksaa, eli sain auttaa adjektiivin kanssa. Nyt tänään sain saman roolin, opetin nimittäin rouvaa lausumaan Tchehovin viimeisen lauseen, jonka Sarraute on kirjoittanut kirjaansa saksaksi: Ich sterbe. Ranskalaiselle toi on hankala, siitä tulee yleensä suunnilleen: issschchch schschteRRRbeeee. Lopulta Asso osasi sen jo oikein hyvin! Madame kysyi puhunko jopa neljää kieltä, nolona korjasin, että viittä. “Ai niin, tehän osaatte myös ruotsia!” Kiva kun Asso muistaa noinkin hyvin! Luento oli jälleen silkkaa neroutta ja tänään olin sen verran skarppina, että tajusin harvinaisen nopeasti mitä rouva ajoi takaa. Oli kauhean kivaa.

Kurssin jälkeen matkustin metrolla kaupunkiin Tatjanan kanssa. Me ollaan tähän mennessä oltu tuttavia, moikattu ja vähän jotain pientä juteltu, mutta nyt me jotenkin bondattiin tosi hyvin. Mä en muista mistä se lähti, mut tosi nopeasti tajuttiin, että ollaan Assosta ihan samaa mieltä, niinkuin monesta muustakin asiasta. Uskalsin paljastaa harvinaisia asioita itsestäni, esim. sen, että olen armottomasti blogiriippuvainen. Luen melkein mitä tahansa blogeja, kunhan kirjoittajan arkielämä eroaa huomattavasti mun omasta elämästä. Kotiäidit, teinit, muotibloggarit, miehet, on mun suosikkibloggaajia. Ja mä rakastan niitä, vaikka ne tietyllä tavalla on kauhean masentavia enkä mä halua elää samalla tavalla. Mutta syy miksi luen niitä on se, että jokainen olemassa oleva maailma on kiinnostava. Jokainen maailma on kiehtova. Tällaista puhuttiin Tatjanan kanssa. Oon helpottunut, että jonkun muunkin mielestä Asso on kaunis nainen. Harvinaisen kauniit kasvot, ja erittäin kaunis ääni. Olisi kiva äänittää Asson lukemaa Sarraute’ia, rouva lukee niin hyvin. Asso on jotenkin lumoava, sellainen ihminen joka on legenda jo eläessään. En koskaan unohda tätä opettajaa.

Mä hain tänään postista Robinin mulle lähettämän synttärilahjan! Pelkäsin jo, että se oli kadonnut postissa matkalla tänne. Kuoressa oli tarroja, avaruustarroja, ja sisältä paljastui herttainen pieni yllärikokoelma: indonesialaisia inkiväärikarkkeja (nami), Robinin tietokoneella piirtämää taidetta tulostettuna (hienoja!), hienoa teetä (Ros Rött Te) jossa on pieniä ruusunnuppuja jotka laitetaan teen kanssa kiehumaan, sekä koristeltu pahvimuna, johon oli piilotettu lisää inkiväärikarkkeja, outo kiinalainen pommin näköinen mysteerimakeinen sekä kiinalainen pieni tuoksupussi, joka tuo onnea. Mä oon ollut niiiiin iloinen! Herttainen, kaunis lahja, joka myöskin tuoksuu ihanalle! Kiitos Robin!

Illalla katsoin Vilman lähettämän toisen elokuvan “Wild Style” (1982), ensimmäinen hiphop-elokuva. Se oli enemmän kuin dokumentti, aika amatöörimäinen teknisesti ja näyttelijät söpön kömpelöitä. Juontakaan ei ollut erityisesti. Mutta historiallisena dokumenttina tärkeä leffa, jännää nähdä minkälaista oli alunperin New Yorkissa kun rap, graffiti, breakdance, etc. olivat uusia juttuja, radikaalia alakulttuuria. Old school hiphop on kivaa ja hauskaa nähdä miten paljon koko ajan vilahteli sellasia vaatteita, jotka nyt tällä hetkellä on muodissa taas uudelleen! Pojat vois saada tyylivinkkejä tästä leffasta. Mä ihastuin persikan väriseen isoon villapaitaan, sellanen täytyy saada!!! Ja mä haluan New Yorkiin, varmaan maailman makein kaupunki.

Nyt seuraa bloggaamisessa pidempi tauko, kun Vilma tulee tänne huomenna! Huomenna varmaan syödään jäätelöä ja katsotaan Oscar-gaalaa, jonka oon ladannut netistä – yeah! Sitten mulla onkin kaks viikkoa lomaa, ensin oon noin viikon Helsingissä, mistä siiryyn viikoksi Ruotsiin. Eli varmaan kolme hiljaista viikkoa, stay tuned!