Kosminen kotinurkka

Torilla tossa ihan kulman takana on meneillään joku konsertti. Mies hehkuttaa mikrofooniin, ihmiset hurraa ja kiljuu, ranskalainen roskapoppi soi, ihan hirveetä – ja nyt on ilotulitus! Mä oon täällä kotosalla rauhassa, on kiva elää nyt taas rauhallisempaa elämää, keskittyä opiskeluun, katsella elokuvia ja syödä suklaata lauantai-iltana tietokoneen ääressä, hehe. Viihtyisää, mun kotona on kiva olla kun täällä on kodikasta, laitoin viime viikolla seinille vielä lisää kuvia, kauniita ja hauskoja, sellaisia joihin liittyy paljon muistoja. Kova pauke ulkona.

Olen tänään enimmäkseen lukenut George Sandin omaelämänkertaa “Histoire de ma vie”, ensimmäistä osaa (osia on kai kolme ja jo ensimmäinen on 600-sivuinen möhkäle, kurssille ei tarvii lukee kuin ekan osan). Sandilla on kaunis tyyli kirjoittaa ja arvostan tosi paljon sitä, että vielä 350 sivun jälkeen kirjailija käsittelee lapsuuttaan, täytti juuri 8 vuotta. Sand kirjoitta todella herkästi ja elävästi lapsuudestaan, kauniita kohtauksia ja ympäristöjä, kiinnostavia ihmisiä. On harvinaista lukea naisen lapsuudesta, tytöstä, ja jotenkin lohduttavaa löytää yhteisiä piirteitä, lukiessa tulee omia lapsuudenmuistoja elävästi mieleen. Tietyt tunteet ja reaktiot ovat olleet niin samanlaisia. Mulla on aika vahva suhde omaan lapsuuteeni, en tunne olevani kovinkaan kaukana siitä pikkutytöstä, joka olin kymmenen vuotta sitten. Muistot ovat vahvoja ja värikkäitä, ja usein tunnen myös olevani pikkutyttö vielä tänä päivänä, usein pinnalle nousee sama into ja innokkuus, ja kiinnostuksenkohteet ovat vielä aivan samat: elokuvat, unelmointi sekä tähtitiede. En ole muuttunut liikaa, mulla ja Pikkuinalla on paljon yhteistä. Yläaste ja lukio tuntuvat hämäriltä ja kaukaisilta, en ymmärrä oikein mitä mietin silloin… Mutta joo, George Sand on herkkä, tarkkakatseinen, ajattelee kirkkaasti ja on älykäs nainen, tai oli. Ei kai se ole niin yllättävää, kun Sand seurusteli pitkään sekä Musset’n että Chopinin kanssa…

Yliopistolla kaikki on kuin ennen: vessat lemuavat niin että oksettaa, käytävät ovat hitaan remontin takia sokkeloita (ei koskaan tiedä mistä putkahtaa ulos) ja läpäisin tentit samaan tyyliin kuin ennen. Ihan hyvä jatkaa tästä, vaikka onkin jo kiire, kymmenen kirjaa odottaa nätissä rivissä pöydällä ja jokainen opettaja olettaa, että ne on jo kaikki luettu… Onneksi lukeminen on kivaa ja tähän asti kirjat ovat olleet hyviä: Mme de Genlis, Stendhal ja Sand (miinus kaikkien inhokki J.-J. Rousseau). Leffoja oon nähnyt, tällä viikolla kävin katsomassa Michel Gondryn uuden “Be Kind, Rewind” (sympaattinen ja hauska elokuva, tästä tuli hyvälle mielelle ja Jack Black oli näkemisen arvoinen, alan hiljalleen lämmettä sille pullukalle) ja “There Will Be Blood”. Tässä onkin hyvä selvittää kerralla yksi asia: parhaan elokuvan oscar-pysti meni tänä vuonna ihan oikealle elokuvalle.”ThereWill Be Blood” on laadukas elokuva, joka on aivan henkeäsalpaavan upeasti kuvattu, jossa on upean rikas äänimaailma ja hieno musiikki. Daniel Day Lewis on hyvä, vaikka liikkuu ylinäyttelemisen rajoilla. Ensimmäiset noin kaksi tuntia olivat hienoja, mutta loppu tuntui vähän oudolta ja liiottelevalta. “No Country for Old Men” on paljon omaperäisempi elokuva, yllättävämpi, raikkaampi, persoonallisempi. Coen-veljesten elokuvaan tulee himo, haluaisin nähdä sen jo uudestaan. “There Will Be Blood” on tarinallaan paljon tavanomaisempi ja olisi ollut vähemmän yllättävä oscar-voittaja. Maailmassa on kuitenkin jo aika monta elokuvaa “the rise and fall of _____”-periaatteella/rakenteella… Eli: There Will Be Blood saa neljä tähteä, erityisesti upeasta tekniikasta, mutta No Country for Old Men vie voiton kotiin viidellä täydellisellä, kiiltävällä tähdellä. Asia on nyt loppuun käsitelty.

Intialaisia elokuvia oon tuijotellut ja niitä tulee kohta korvista ulos! Esitelmään on kaksi viikkoa, tähän asti nähdyt elokuvat ovat: “Pather Panchali” (1955, S. Ray), “Aparajito” (1956, Ray), “Apur Sansar” (1959, Ray, UPEA!!!), “Devdas” (mahtava musiikki), “Mungaru Male” (2006), “Chronic Bachelor” (2003), “Classmates”, sekä “Guna”. Aika kiinnostavaa ja eksoottista, mutta melkein kaikissa elokuvissa toistuvat samat teemat (pakolliset avioliitot, epätoivoinen rakkaus, jokaa sotii järjestettyjä avioliittoja vastaan, perheen tärkeys, ystävyys, lojaalisuus, etc.) ja melkein sama rakenne (ei intialaista elokuvaa ilman laulua, jossain vaiheessa lauletaan, usein myös tanssitaan. Välillä elokuviin on lisätty musiikkivideoita, jotka enemmän tai vähemmän katkaisevat juonen. Tämän takia elokuvat ovat aina yli kaksituntisia…) Hauskaa kyllä, ei näitä muuten koskaan tulisi katsottua!

Muuten elämä on kai rauhoittumassa kaiken draaman jälkeen. Robin oli täällä mahtavat kaksi viikkoa, voisin laittaa piakkoin kuvia tänne! Oli toooooosi hauskaa! Sitten kävin pikaisesti Suomessa, mikä oli kivaa, aina yhtä kodikasta kun perhe hemmottelee. Ja tällä kertaa sain myös kruisailla autossa, kun pikkusisko sai ajokortin. Oli kivaa, mutta nyt viihdyn tosi hyvin taas täällä Lillessä, asunnossa on kodikasta ja viihtyisää, koulu tuntuu kiinnostavalta ja jaksan tällä hetkellä jopa keskittyä latinaan. Todella optimistinen ja myönteinen asenne! Olen myöskin päässyt kirjoittamisessa vihdoinkin käyntiin, se tuntuu hienolta. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut yhtä helppoa ja luonnollista, ei tarvitse jännittää tuleeko tekstiä. Sitä syntyy luonnollisesti, ilman mitään pakonomaista suoritusta. Se on mulle tosi harvinaista ja tekee erittäin onnelliseksi! Kun on helpompi kirjoittaa, on myös helpompi elää.

Tässä vielä ensimmäinen erittäin hauska ranskalaiskomedia, tai ainakin traileri on hervoton. Elokuva on siis “J’ai toujours rêvé d’être un gangster” (2008), eli “I’ve always dreamt about being a gangster”.