Kosminen kotinurkka

Joskus on spurgupäiviä, kun oma tyyli kokee jonkinlaisen alennustilan eikä siitä edes enää välitä. Tänään kaatosade tehosti mun jo valmiiksi räjähtänyttä ulkoasua: saappaat oli kastuneet ihan läpimäräksi, mustat farkut roikkuivat ja pussittuivat polvien kohdalla (vielä vähän ja ne tippuu oikeesti päältä), duffeli tuoksui kostealle villalle (lapsuuden tarhatuoksu), huppu päässä mutta hiukset näytti silti kiharalta mopilta. Mä olin ihan liian hyvällä tuulella, en mä jaksanut välittää. Postissa virkailija hymyili ja sanoi, että ulkona taitaa olla ihanan aurinkoista. Ai mistä arvasitte, Monsieur? Mä oon iloinen, mut sen verran väsynyt, et heitin just nuudeleiden mukana kiehuvaan veteen maustepussin. Huomasin sen vasta monen minuutin jälkeen kun en löytänyt niitä mausteita mistään… Yeah.

Olin tänään kahdeksan tuntia koululla. Ensin aamulla oli persiaa, se sujuu aika hyvin. Meitä on tällä hetkellä ryhmässä neljä. Viime viikolla meidän piti kaikkien sano mikä kaupunki on meidän omassa maassa suurin, vastauksina Alger, Casablanca ja Helsinki. Aika eksoottista, ei yhtään ranskalaista. Mä aina unohdan, että Casablanca on oikea kaupunki eikä vain myyttinen elokuvalavaste. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Tyttö on kiva ja tekee tehtävänsä, pojat on taas ihan toivottomia. Siis oikeasti. Molemmat oppiiiiiiii ihaaaaaannnnn saaaaiiiiiiiiraaaaaaan hitaaaaaaaaastiiiiiiiiii. Mua ei yleensä häiritse jos muut kursseilla on vähän hitaita, mut kun joka tunnilla täytyy kerrata ne samat jutut, jotka me tytöt opittiin ekalla tunnilla syksyllä, silloin alkaa mun pipoa vähän kiristää. Mä yritän keskittyä kahteen lintuun, jotka rakentaa pesää puuhun ikkunan ulkopuolella, mut ei sekään kauheen vauhdikasta ole. Tänään meinasin jo pariin kertaan nousta pystyyn ja vääntää älykääpiöille rautalangasta pari juttua. Ei kannata ensinnäkään käyttää “sivistyssanoja”, joita ei tunne. Kun opettaja on viisi viikkoa yrittänyt takoa niiden kalloon olla-verbin lyhyempää muotoa, jonka kieliopillinen nimi on “forme enclitique du VERBE être” – niin yksi dorka alkaa taas kysellä aiheesta, käyttäen varmaan vartin ajan termiä “PRONOM enclitique”, joita ei edes ole persiassa, vaan ranskassa. Siis jumalauta, verbi ja pronomi on ihan eri asioita, kai se nyt yliopistolla pitäis tietää! Ja jos ensimmäisen vuoden aloittelijatason kielioppi on näin vaikeeta, niin ehkä ei kannattaisi edes yrittää. Mä en oikeesti kestä edes katsella niitä enää. Dorkat. Parasta dorkissa on se, ettei ne yhtään itse aavista et ne on dorkia. Ne luulee, että kaikilla muilla on yhtä vaikeeta. Siksi ne luulee, että ne tekee koko ryhmälle palveluksen kun ne “uskaltaa” heittää stupidass-kysymyksiään.

Mut mä tykkään persiasta ja oon innostunut. Tunnin jälkeen olin neljä tuntia kirjastolla, tein 62 persian käännöstehtävää (läksy) ja luin sitten keskiaikaista romaania “La Mort du roi Arthur”, Kuningas Artturin kuolema, noin 1225-1230. Jännittävä kirja! Allstars kokoonpano: Kuningas Arthur, kuningatar Guenièvre, LANCELOT – ritareista suurin, Mordret, Lionel, Bohort, Gauvain, ja monta muuta Pyöreän pöydän ritaria. Kiinnostavinta tässä on se, että kirja kertoo miten Artturin hovi tuhoutuu, miten sisällissota syntyy entisten ystävien välille ja miten kaikki lopussa kuolevat. Aika synkkää, mutta tosi kiehtovaa! Keskiajan kirjallisuudessa on sitä jotakin, oikeasti, se kiehtoaa aina! Mulla on aika kiire lukea toi, kun keskiviikoksi täytyy kirjoittaa essee. Laitoin Michaux’n siksi jäähylle vähäksi aikaa.

Puoli neljältä oli Mme Asson kurssi, poikkeuksellisesti koska meillä menee pari luentoa ohi korvien toukokuun pyhäpäivien takia. Madame sai eilen luennolla tietää, että mä olen ainut luokassa joka opiskelee saksaa, eli sain auttaa adjektiivin kanssa. Nyt tänään sain saman roolin, opetin nimittäin rouvaa lausumaan Tchehovin viimeisen lauseen, jonka Sarraute on kirjoittanut kirjaansa saksaksi: Ich sterbe. Ranskalaiselle toi on hankala, siitä tulee yleensä suunnilleen: issschchch schschteRRRbeeee. Lopulta Asso osasi sen jo oikein hyvin! Madame kysyi puhunko jopa neljää kieltä, nolona korjasin, että viittä. “Ai niin, tehän osaatte myös ruotsia!” Kiva kun Asso muistaa noinkin hyvin! Luento oli jälleen silkkaa neroutta ja tänään olin sen verran skarppina, että tajusin harvinaisen nopeasti mitä rouva ajoi takaa. Oli kauhean kivaa.

Kurssin jälkeen matkustin metrolla kaupunkiin Tatjanan kanssa. Me ollaan tähän mennessä oltu tuttavia, moikattu ja vähän jotain pientä juteltu, mutta nyt me jotenkin bondattiin tosi hyvin. Mä en muista mistä se lähti, mut tosi nopeasti tajuttiin, että ollaan Assosta ihan samaa mieltä, niinkuin monesta muustakin asiasta. Uskalsin paljastaa harvinaisia asioita itsestäni, esim. sen, että olen armottomasti blogiriippuvainen. Luen melkein mitä tahansa blogeja, kunhan kirjoittajan arkielämä eroaa huomattavasti mun omasta elämästä. Kotiäidit, teinit, muotibloggarit, miehet, on mun suosikkibloggaajia. Ja mä rakastan niitä, vaikka ne tietyllä tavalla on kauhean masentavia enkä mä halua elää samalla tavalla. Mutta syy miksi luen niitä on se, että jokainen olemassa oleva maailma on kiinnostava. Jokainen maailma on kiehtova. Tällaista puhuttiin Tatjanan kanssa. Oon helpottunut, että jonkun muunkin mielestä Asso on kaunis nainen. Harvinaisen kauniit kasvot, ja erittäin kaunis ääni. Olisi kiva äänittää Asson lukemaa Sarraute’ia, rouva lukee niin hyvin. Asso on jotenkin lumoava, sellainen ihminen joka on legenda jo eläessään. En koskaan unohda tätä opettajaa.

Mä hain tänään postista Robinin mulle lähettämän synttärilahjan! Pelkäsin jo, että se oli kadonnut postissa matkalla tänne. Kuoressa oli tarroja, avaruustarroja, ja sisältä paljastui herttainen pieni yllärikokoelma: indonesialaisia inkiväärikarkkeja (nami), Robinin tietokoneella piirtämää taidetta tulostettuna (hienoja!), hienoa teetä (Ros Rött Te) jossa on pieniä ruusunnuppuja jotka laitetaan teen kanssa kiehumaan, sekä koristeltu pahvimuna, johon oli piilotettu lisää inkiväärikarkkeja, outo kiinalainen pommin näköinen mysteerimakeinen sekä kiinalainen pieni tuoksupussi, joka tuo onnea. Mä oon ollut niiiiin iloinen! Herttainen, kaunis lahja, joka myöskin tuoksuu ihanalle! Kiitos Robin!

Illalla katsoin Vilman lähettämän toisen elokuvan “Wild Style” (1982), ensimmäinen hiphop-elokuva. Se oli enemmän kuin dokumentti, aika amatöörimäinen teknisesti ja näyttelijät söpön kömpelöitä. Juontakaan ei ollut erityisesti. Mutta historiallisena dokumenttina tärkeä leffa, jännää nähdä minkälaista oli alunperin New Yorkissa kun rap, graffiti, breakdance, etc. olivat uusia juttuja, radikaalia alakulttuuria. Old school hiphop on kivaa ja hauskaa nähdä miten paljon koko ajan vilahteli sellasia vaatteita, jotka nyt tällä hetkellä on muodissa taas uudelleen! Pojat vois saada tyylivinkkejä tästä leffasta. Mä ihastuin persikan väriseen isoon villapaitaan, sellanen täytyy saada!!! Ja mä haluan New Yorkiin, varmaan maailman makein kaupunki.

Nyt seuraa bloggaamisessa pidempi tauko, kun Vilma tulee tänne huomenna! Huomenna varmaan syödään jäätelöä ja katsotaan Oscar-gaalaa, jonka oon ladannut netistä – yeah! Sitten mulla onkin kaks viikkoa lomaa, ensin oon noin viikon Helsingissä, mistä siiryyn viikoksi Ruotsiin. Eli varmaan kolme hiljaista viikkoa, stay tuned!

Olisin saanut tänään nukkua kymmeneen, mutta remonttireiskat pistivät ranttaliksi ja porasivat niin paljon kuin sielu sietää. Niiden sielu, mun oma oli ihan riekaleina jo ensimmäisten pärinäsointujen jälkeen. Mikään ei ole yhtä stressaava aloitus päivälle.

Silti on ollut ihan hyvä päivä, aamupäivällä ostin alakerran leipomosta patongin (täytetyn tietenkin, campagnard on mun suosikki) kun en jaksanut käydä kaupassa. Ihanan hyvää! Eikä maksa kuin kolme euroa, vois harrastaa useammin. Kotona kuuntelin Lisztin Campanella-teosta, joka on ollut päivän ehdoton suosikki, ja kirjoitin. Haluaisin kirjoittaa samanlaista kauneutta kuin mitä Lisztin musiikissa on. Kirjoitin tänään “valmiiksi” ensimmäisen tekstin, jolla osallistun kirjoituskilpailuun. Mietin pitkään, kerronko siitä täällä, en nimittäin halua, että multa myöhemmin kysytään miten se meni. Jos meni hyvin, niin saatte kyllä kuulla, jos en kerro mitään jatkossa, voimme unohtaa koko tekstin. Itse asiassa mun tekee mieli unohtaa se jo nyt. Jotenkin hävettää tosi paljon. Siis kysymyksessä on Mika Waltarin 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettävä kirjoituskilpailu, jonne saa lähettää esseitä ja muistelmia, kertoa siis omasta suhteestaan Waltariin. Mä luin Waltaria ihan hulluna lukiossa, joskus 15-17-vuotiaana. Mun tekstissä olen yrittänyt, ja onnistunut, luomaan sen tunnelman mikä mulla oli silloin, sen naivin ja romanttisen suhteen mikä mulla oli Waltariin ja kirjojen hahmoihin. Sen takia teksti on naivi. Ja se hävettää, mä jotenkin pelkään, että lukija luulee mun olevan yhtä naivi vieläkin. Tietenkin mä olen naivi ja lapsellinen, mutta ne piirteet on myöskin hyveitä, mä toivon ettei musta koskaan tule kyynistä aikuista. Kauheeta selittelyä, anteeksi.

Kilpailuun osallistutaan nimimerkillä. Koska en ole yhtään varma mun tekstin laadusta, en halunnut käyttää mun kahta suosikkinimimerkkiä. Varaan ne kaksi kaunista myöhempiä teoksia varten, sellasille teksteille joita ei tarvitse hävetä, joiden takana voi seistä rohkeana. Päädyin anagrammiin, en omasta nimestäni, vaan Waltarin hahmon, Anna Notaraksen nimestä. Tulos on mieletön: Ananas Otran. Toi on mun mielestä ihan hillitön, kellään muulla ei voi olla yhtä mahtavaa nimimerkkiä! Satsasin tekstiin sen verran, että tarkistin suomenkielen pilkkusäännöt. Mulla on tosi hieno teos “Suomen Kielioppi”, jonka on kirjoittanut Aarni Penttilä, ja josta pidän tosi paljon. Siinä on hienoja esimerkkejä: “Sanasta sana itää, kypenestä maa kytee”, “Joko jousi murtuu taikka jänne katkeaa”, “Onko kaikki kunnossa? kuului kuiskaus”, “Niin köyhä elää, kuin märkä palaa”.

Huomenna on saksan tentti, mut en oo lukenut muuta kuin sanastoa, saksa-ranska-saksa. Tentissä ei ole muuta kuin saksa-ranska käännös, eikä tällä kertaa saa edes käyttää saksan sanakirjaa. Eli olo on vähän voimaton tollasen edessä, saa mennä niinkuin menee, en oikein voi mitään tehdä.

Muuten täytyy sanoa, et oon vihdoin tajunnut miten hyvä tilanne mulla on nyt. Mä viihdyn täällä hyvin, mulla on kodikas olo. Suomen valtio maksaa mulle siitä, että mä luen hienoja, hyviä romaaneja, runoja ja näytelmiä, että mä opin latinaa, saksaa ja persiaa, ja että mä teen projekteja elokuvista. Ja jos mä en stressaa liikaa, niinkun nyt, mulla on hyvin aikaa käydä leffassa monta kertaa viikossa ja kirjoittaa omia tärkeitä projekteja. En mä halua nyt tällä hetkellä minnekään muualle. Tää on tosi harvinainen tunne mun elämässä, tyytyväisyys ei kuulu mun tunnekirjoon. Toivottavasti saan nauttia tästä ainakin loppuviikon!

Päivän artikkeli (jonka itse asiassa luin eilen ja tänään aamulla uudestaan, koska se on niin innostava ja inspiroiva! tällaisessa maailmassa mä haluan asua!) ja muutenkin kokonaisuutena hieno ja tärkeä blogi: Jakaminen leviää verkosta.

Robin teki yhtenä iltana listaa idoleistaan, ja mäkin innostuin siitä. Idoli tarkoittaa tässä yhteydessä henkilöä, jota en tunne henkilökohtaisesti, mutta joka on vaikuttanut mun persoonallisuuteen, elämään ja kehitykseen ratkaisevalla tavalla, ja josta on ajan myötä muodostunut mulle ystävä. Eli henkilö, jota en tunne elävässä elämässä, mutta josta on mulle tullut eräänlainen mielikuvitusystävä ja johon mulla on siten eräänlainen “yhteys”. Tässä siis lista:

• John Lennon
• Roman Polanski
• Mozart
• Francois Truffaut
• Mika Waltari

Muita tosi tärkeitä, jotka innostavat ja joita ihailen: Liszt, Ravel, Alain Resnais, Pythagoras, Richard D. James, Radiohead, David Lynch, Dostojevski, Rilke, Antoine Doinel, Johannes Angelos, Monty Python, Mme McIntosh, Mme Asso, Peppi Pitkätossu. Ja Muumilaakso, jossa olen aina halunnut asua. Paratiisi.

Tosta jäi varmaan puuttumaan monta tärkeetä, erityisesti elokuvaohjaajia ja kirjailijoita. Ne eivät myöskään ole missään tärkeysjärjestyksessä. Yllättävän vaikeeta kartoittaa oman elämän tärkeitä vaikuttajia!

Anteeksi toi aggressiivinen otsikko, en mä ole koomassa, enkä mä edes näytä siltä, vaikka oon vähän väsynyt ja mulla on likaset hiukset. Ja silmässä on häiritsevä silmäripsi.

Sain tänään koulun kirjastossa printattua mun esitelmän! Se oli helppoa, ilmaista ja palvelu ystävällistä. Myöhästyin kurssilta vain vähän. Ennen esitelmää oli tunti aikaa, istuin kirjastossa ja harjoittelin, tai enimmäkseen lisäilin tekstiin esimerkkejä. Itse esitelmä myöhästyi ensin 20 minuuttia, kun erityisluokkahuoneen (jossa oli tietokoneet, whiteboard ja videotykki – harvinaista herkkua) ovi ei auennut Monsieur Opettajan avaimella. Monieur haki uuden ja sitten päästiin vauhtiin. Paitsi ettei päästy. Sain osan näytöstäni heijastumaan seinälle, mutten jostain syystä esitystäni. Soitin Robinille ja höpötin ruotsia koko luokan edessä. Koska Robin on ihana nero, se tajusi HETI mikä oli ongelmana ja sain esityksen toimimaan! Huudahtin iloisesti: Jumalauta! Koko ranskalaisen luokan edessä… Yeah, pyysin sitten anteeksi, että olin kiroillut suomeksi, kaikki nauroivat ja itse asiassa se oli hyvä ja rento alku esitelmälle. Puhuin 45 minuuttia putkeen, kunnes Monsieur keskeytti. En ehtinyt puhua Parallel Cinemasta enkä Shyam Benegalista. Onneksi ehdin kuitenkin analysoida pari kohtausta Rayn kauniista elokuvasta! Yleisö oli yllätyksekseni erittäin innokasta ja sympaattista, se lämmitti sydäntä. Kaikki istuivat hiljaa, nyökkäilivät, nauroivat heitoilleni, ja tulivat vielä jälkeenpäin tauolla kyselemään kaikenlaista. Se oli tosi kivaa! Opettaja sanoi ensin hämmästyneenä, että mun ranska on loistavaa ja “impeccable”. Esitys oli herran mielestä ehkä hieman liian yksityiskohtainen, mutta hienosti tehty, hän oli otettu nähtyjen elokuvien määrästä, ja kehui mun Pather Panchali-analyysiä. Kiva kuulla, että puhuin niin hyvää ranskaa (Monsieurin mielestä oli mieletöntä, että improvisoin niin luontevasti ranskaksi), ja että Ray-analyysi oli hyvä, koska siihen olin satsannut. En saanut mitään arvosanaa vielä, mutta olen ollut iloinen koska esiintyminen tuntui niin hyvältä. Kaikki luokassa olivat kivoja, kokemus oli erittäin positiivinen. Pidän tosi paljon yleisön edessä puhumisesta, se on esiintymisen muoto jota rakastan. Jotenkin luennoidessa olen elementissäni, ennen esitystä olen ehkä hermostunut kymmenen minuuttia ja heti alussa kaikki jännitys katoaa. Toivottavasti joskus saisi rahaakin luokan edessä puhumisesta…

Kotona illalla söin punaista ruokaa: omenia ja kirsikkatomaatteja, ja katsoin Vilman lähettämän Razzie-awards voittajan “I Know Who Killed Me” (2007). Ihan kuin amatööriohjaaja olisi yhtäkkiä saanut paljon rahaa käsiinsä, ideat oli kaikki sitä luokkaa, että huh huh. Tosi lapsellista symboliikkaa, surkeeta tekotaiteellisuutta, älytön juoni (ihan kuin jonkun teinin kirjoittama) ja täysin älyvapaa loppuratkaisu. Tosi ällöttävää menoa välillä, tuli raajoihin vähän paha, sykkivä olo. Lindsay Lohan on varmaan luullut tekevänsä jotain taide-elokuvaa: neidillä on kaksoisrooli, yhdessä kiltti tyttö, joka soittaa Chopiniä ja haluaa kirjalijaksi (kirjoittaa tietenkin surkeeta sontaa, ihan kuin Annan tai Me Naisten jatkokertomus), toisessa roolissa bad ass strippari, joka on kasvanut narkkariäidin kanssa. Kummassakaan roolissa Lohan ei ole uskottava. Sitä paitsi mua häiritsee hillittömästi se, että Lohanin iho on täplikäs tässäkin (ja aina kaikissa paparazzi-kuvissa), ihan kuin tyypin naamaan olisi levitetty tosi epätasaisesti itseruskettavaa voidetta. Kaikesta tästä voi päätellä, että kyseessä oli mukavaa vaihtelua intialaisten elokuvien jälkeen. Ihan kiva sukeltaa tällaiseen pöllömaailmaan. Ja elokuva on ansainnut Razzie-palkintonsa.

Päivän suosikkisana: neurodiversity

Kun englanninkielisessä Wikipediassa hakusanaksi laittaa Ina, saa esiin yllättäviä artikkeleita. Tässä parhaat vastaukset mystiseen kysymykseen: mikä on ina?

• Indonesia by IOC country code
• Indian National Army
• Institut national de l’audiovisuel, a repository of all French radio and television audiovisual archives (mun suosikki! It’s a sign!)
• Iraqi National Accord, an Iraqi political party
• Institute of Nautical Archeology
• Ina (goddess), a lunar deity in Polynesian mythology
• Ine of Wessex, king of Wessex from 688 to 726
• Princess Ina (Inahime) of Japan
• Ina people, a tribe located in the Centre Province, Cameroon
• Ina (crater), a depression on the Moon
• Ina, Ibaraki, Japan
• Ina, Nagano, Japan
• Ina River, Poland
• Iňa, Slovakia
• Ina, Illinois, United States

Aika hienoja, mulla on tosi universaalinen ja maaginen olo. Mikä näistä on sinun suosikkisi?

Tänään satoi lunta, monta tuntia. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, historiallista! Tietenkin se suli heti pois jopa katoilta, eli ei ole ollut valkoista ulkona. Vaikka tykkään lumesta, niin nyt lumipyry oli masentava. En enää yhtään halua palella, koska mulla kylmyys menee luuytimeen saakka enkä kylminä päivinä lämpene koskaan. Mun pitäisi asua jossain lämpimässä maassa. Jamaikalle olisi kiva muuttaa, stressitön elintapa ja lämpö tuntuvat ihmeen houkuttelevilta.

Koko päivän tänään = 9 tuntia, olen tehnyt huomista esitelmää. Aluksi mulla oli 16 sivua tekstiä. Luento kestää 3 tuntia huomenna, mutta yleensä esitelmien kesto on maksimissaan 45 minuuttia, eli mun piti hieman siis karsia. Innokkaana opiskelijana, karsin kahteentoista sivuun. Käänsin ranskaksi englanninkieliset osuudet ja aloin sitten työstämään elämäni ensimmäistä powerpoint-spektaakkelia. Ja ah, minkälainen spektaakkeli siitä tulikaan! 60 diaa. Kyllä kuusikymmentä diaa, joukossa hienoja kuvia ja pitkiä kuvasarjoja kun analysoin yksittäisiä kohtauksia. Täytyy myöntää, että olen hieman ylpeä! Ja sitä oli niin tosi kiva tehdä! Teen samanlaisen ihan milloin vain! Mutta kuuden tunnin jälkeen alkoivat ongelmat, ne iki-ihanat tekniset. Tein esityksen netissä googlen systeemeillä, joka oli helppoa ja hauskaa – paitsi, että mun esitys oli liian iso, en saanut sitä ladattua netistä omalle koneelle. Onneksi on ihana tietokonetukihenkilö Robin, joka jaksoi säätää yli tunnin mun kanssa. Nyt esitys on koneella ja show kulkee näin: ajan diat representer-ohjelmalla, mutta kun tulee kohtausanalyysien aika, mun täytyy siirtyä iPhotoon. Hienoa tässä on kuitenkin se, että kuvia iPhotossa selailessa, voin käyttää koneen kaukosäädintä. Eli seison luokan edessä tietokoneen ja sen kaukosäätimen kanssa, uuuh. Printteri ei toimi täällä kotona, joten aion yrittää tulostaa ne 12 sivua koulun kirjastossa. Saa nähdä käykö se, varmuuden vuoksi mulla on teksti muistitikulla, mailissa ja google documentissa. Että jos ei yksi systeemi toimi, niin ehkä sitten toinen tai kolmas… Ipodille laitoin ensimmäiset sivut, mutta jos en todellakaan saa koulussa aamulla printattua niin täytyy soittaa Bénédictille: “Joo hej voinko mä tulla sinne sun luokse NYT tulostamaan mun esitelmän…” Jos niin käy, niin mun täytyy lintsata päivän eka kurssi ja tulla vasta takasin esitelmää varten.

Nyt loppuivat kauheat tekniset höpinät, olen pahoillani, mutta pää on nyt aika täynnä tota. Ei yhtään jännitä luokan edessä puhuminen, ei ainakaan tällä hetkellä. Enemmän hermostuttaa tekninen osuus, toimiiko videotykki, kuka sen saa päälle, saako kukaan sen toimimaan, toimiiko mun adapteri, etc. etc. etc. Huuuuh. Huomenna oon varmasti helpottunut! Harmi vain, etten oo yhtään harjotellut esitystä. Mutta kai se siitä, rennosti, ei kukaan siellä yleisössä tiedä intialaisesta elokuvasta enempää kuin minä. Hyvä jos ne tuntee Renoirin, de Sican tai Viscontin (en aliarvioi, kun sanoin ystäville koulussa, että pidin David Lynchin uudesta elokuvasta, kaikki oli ihan: häh, kuka se on? nerver heard…).

Molemmat pääsiäispuput on muuten teurastettu, nyljetty ja syötä. Molemmat oli harvinaisen hyviä, etenkin se isompi sininen!

Tässä kuitenkin mun ihana powerpoint esitys, olkaa hyvät! Kiitos vielä Robin (love uuuuu)! Mitä antaisitte tolle arvosanaksi, 0-20? (saa olla ihan rehellinen )

Ranskassa parasta on ehkä ihmisten kaunis käytös. Tästä sain taas nauttia tänään aamupäivällä kaupungilla. Vein pesulaan likaisia pyyhkeitä ja lakanoita. Kun astun sisään, edelläni jonossa on tyylikäs mies ja kassalla vanha rouva. Kaikka kääntyvät tervehtimään. Hymyilemme. Kun rouva poistuu, hän kiittää työntekijöitä, ja hyvästelee minut ja tuntemattoman miehen nyökkäämällä hymyillen “Monsieur dame”. (tyylikästä) Sitten kun on mun vuoro ja olen maksamassa huikeat 11 euroa (tosi halpaa kun pesettää kolmet lakanat ja kaksi isoa pyyhettä, viikon päästä saan ne kauniisti viikattuina ja mankeloituina, se on ihanaa luksusta johon ei suomessa olisi varaa…), kiitän Merci beaucoup, neiti vastaa: “Ei laisinkaan, Madame, minä kiitän teitä”. Ja sitten molemmat toivottavat hyviä pyhiä ja hienoa viikonloppua. Tästä siirryn Fnaciin ostamaan “Apple mini-dvi pour vga adapteur” (öööh häh joo), saan hymyilevää palvelua, tuote tuodaan mulle ja kaikki toivottaa hyvää pääsiäistä. Monoprixissa nostan vanhalle noin 30-kiloiselle rouvalle vesipulloja ja rupatellaan siitä, miten epäkäytännöllisiä nämä uudet perässävedettävät korisysteemit ovatkaan. Jonkun oli pari päivää sitten kaatunut suoraan rouvan sääriluuhun. Oui, c’est pas du tout pratique ca non.  Ruokakaupan kassatäti on mun tuttava, kysellään aina että ca va oui ca va ca va, paitsi että tänään huomasin, että rouva oli ehkä hieman sairaana. Siitä seurasi keskustelu migreenistä, kerroin, että äidilläni on ihan samanlaisia hirveitä migreenikohtauksia, lähtiessäni kehotin rouvaa lepäämään. Ja kaikki tämä on niin kauniin luonnollista, ei liioteltua, ei teeskenneltyä, vaan aitoa sympaattista puolivieraiden ihmisten kanssa kommunikointia. Ranskalaiset ovat vuosituhansien aikana huomanneet, että kaikilla on mukavampaa jos puhutaan nätisti toisillemme, välitetään hieman, hymyillään ja ollaan kohteliaita sekä huomaavaisia. Arki on oikeasti mukavampaa, ei voi olla viihtymättä.

Kotona luin E.M. Forsterin romaanin loppuun ja aloitin Henri Michaux’n “Un Barbare en Asie”-matkakertomuksen. Michaux kiinnostaa mua etenkin runoilijana, mutta on tämäkin aika kiinnostava teos. En ole nimittäin koskaan lukenut yhtä negatiivista ja kriittistä matkakertomusta, Michaux ei esim. pitänyt Intiasta melkein yhtään. Tekstin sävy heittelee radikaalisti ironiasta, sarkasmista, karkeasta yleistämisestä, jopa halveksunnasta, täysin rehelliseen ihailuun, kauneuteen ja tiettyyn innostukseen. Negatiivinen sävy kuitenkin dominoi aika pitkälti, Michaux ei heittäydy vieraaseen kulttuuriin vaan pysyy etäisenä tarkkailijana. Mutta se tässä onkin kiinnostavaa, etenkin kun runoilija virittää ansoja lukijalle. Vähän väliä löytyy aforismeja ja maksiimeja, jotka ensi silmäyksellä ovat jotenkuten järkeviä, mutta jotka seuraavalla lukukerralla näyttäytyvät surrealistisina. Michaux vaatii lukijalta keskittymistä, ettei vahingossa hyväksy ihan naurettavia väitteitä.

Nyt pääsiäispyhinä mulla on Alain Resnais-teema, koska Majesticissa on kolme ohjaajan elokuvaa, joita en oo nähnyt (ja mulla ilmaiset liput, jee jee). Eilen näin ensimmäisen, “La Guerre est finie” (1966), tänään toisen “Je t’aime Je t’aime” (1968). Molemmat ovat häkellyttävän kauniisti leikattuja, niinkuin Resnais kaikki näkemäni elokuvat. Leikkaus on vieläkin uudentuntuinen ja yllättävä. Resnais kuuluu mun suosikkeihin ehdottomasti, erityisesti koska jokaisen elokuvan rakenne on niin upea. Ei koskaan aivan lineaarista, suorasukaisesti ajassa eteenpäin liikkuvaa kerrontaa, vaan runollisesti pirstoutunut tyyli, jonka mestari ohjaaja ehdottomasti on. “La Guerre est finie” oli hyvä, vaikka poliittisesti täysin vanhentunut. Mä en ainakaan enää pysty ottamaan yhtään leninistiä vakavasti, sori. “Je t’aime Je t’aime”‘in oli käsikirjoittanut Jacques Sternberg, jonka miniscifinovelleja luin syksyllä. Elokuva olisi pitänyt tehdä vasta nyt 2000-luvulla, koska se oli teknologisesti ja teknisesti aika vanhentunut. Mies matkustaa ajassa taaksepäin, idea on aivan upea, mutta 60-luvulla ei ilmeisesti Ranskassa pystytty kuvittelemaan muuta kuin täysin naurettavaa “aikakonetta”, joka oli siis elokuvassa suuri, jonkilaisen rauhasen tai muun sisäelimen näköinen, löllö, epätasainen pallo, jonka näkemisestä tuli sekä hilpeä että paha olo. Elokuva olisi myös pitänyt kuvata mustavalkoisena, koska värit olivat ainakin alussa karseat, sellaiset okra-ruskea-sinapinkeltaiset, jotka saavat 60-luvun vaikuttamaan hirveän ankealta aikakaudelta, kun kaikki värit ja pinnat olivat ankeita ja likaisia. (en kuulu niihin nuoriin jotka ihannoivat 60- tai 70-lukua, se on hirveä harha, meillä on nykyään paljon enemmän mahdollisuuksia, mutta ei siitä nyt tässä.) Mutta siis, vaikka värit ja teknologia olivat aika hirveät, niin idea on elokuvassa aivan upea! Ja rakenne, niinkuin jo sanoin. Michel Gondry on ihan varmasti nähnyt tämän elokuvan ja saanut paljon vaikutteita “Eternal Sunshine of the Spotless Mind”:ia varten. Pidin siis molemmista elokuvista, erityisesti jälkimmäisestä. Rakastan taidetta, joka koostuu yksittäisistä hetkistä, jotka ehkä kudotaan yhteen, ehkä jätetään erilleen. Elämä kuitenkin koostuu juuri enemmän tai vähemmän yksittäisistä hetkistä – etenkin kun sitä tarkkailee jälkeenpäin muistoissaan.

Ruokakaupassa ei tänään enää ollut suklaamunia jäljellä!! Ne loppuu joka vuosi kesken, harmittaa kun en saanut sellasia Kinderin pieniä kultaisia Soft-munia. Ne on vähän kalliimpia ja harvinaisempia, äh. Pupuja oli jäljellä, ostin kaksi erilaista, yhden sinisen, toisen kultaisen, ihan keskikokoisia molemmat. Säästän ne huomiseksi ja maanantaiksi. Muut lapset olivat saaneet sellaisia hienoja esteettisiä pieniä suklaapatsaita, buuhuu, jotka on värjätty kauniisti sokerilla. Olivat tietysti innoissaan, kannattaa aina käydä kaupassa vanhempien kanssa niin saa tollasta luksussuklaata! Muistakaa se nyt pääsiäisen alla. Hyvää pääsiäistä kaikille!