Kosminen kotinurkka

Tänään on jouluun kuukausi aikaa. Sen kunniaksi päätin viettää lauantaita, siis vähän niin kuin normaalit ihmiset voivat tehdä. Menin aamupäivällä joulumarkkinoille. Siellä oli vielä kauniimpaa kuin ennen. Tänä vuonna pienten mökkien päälle on pystytetty kauniita erivärisiä valoja ja mekaanisia nukkeja, tonttuja, eläimiä ja söpöjä vanhanaikaisia hahmoja. Tunnelma oli herttainen, ihmiset söivät vohveleita, pikkumunkkeja tötteröistä sekä bretzelin näköisiä nättejä rinkeleitä. Juomaksi oli tarjolla lämmintä omenamehua, siideriä ja maustettua punaviiniä (josta tulee aina keskiaika mieleen). Kojut olivat täynnä pientä, käsintehtyä tavaraa, koruja, kynttilöitä, koristeita – ihan kaikkea mahdollista. Herttaista ja tunnelmallista, paljon ihmisiä ja auringonpaistetta. Taikuri möi taikuritarvikkeita ja esitti hassuja temppuja – seisoin kolmen pikkupojan kanssa nauramassa, ne olivat hauskoja temppuja!

Hymysuin jatkoin FNACiin, josta ostin ensimmäisen joululahjan (erään tytön levytoivomus toteutui). Siitä tuli vielä parempi mieli. Jäin fnaciin pyörimään pitkäksi aikaa, selailin läpi outoja taide- ja grafiikkakirjoja, katsastin kaikki silmäänpistävät, joiden sidonta ja kannet olivat erikoiset. Maailmassa on paljon kivoja kirjoja joissa on kivoja kuvia. Haluaisin enemmän sellaisia, mutta eihän niitä kuitenkaan selaile kotona paljoakaan… pienet kuvakirjat ovat usein niin kauniita. Tuijotin Brando-kirjaa jossa oli paljon miehestä kuvia, löysin von Baghin Kaurismäki-kirjan ranskaksi käännettynä, ja jämähdin sitten lopullisesti ihailemaan Beatles-kirjaa, jossa oli kauhea määrä uusia kuvia, tai siis sellaisia joita en ole ennen nähnyt. Sellaisiin törmään melko harvoin! Ihania kuvia. Miten neljää jätkää jaksaa aina katsoa, vuodesta toiseen?

Sitten tulin kotiin, iloisena ensimmäisestä ostoksesta. Ahersin neljä tuntia erään esseen parissa. Välillä tuntui hyvältä, ajatus juoksi, ideat lenteilivät, mutta toisaalta pahat hegnget kuiskailivat päässäni ja maalasivat uhkakuvia silmäluomien sisäpuolelle. Kun mikään ei kuitenkaan koskaan riitä eikä ole tarpeeksi hyvää, syvällistä ja älykästä… Yritin olla välittämättä ja vain keskittyä omaan ajatteluuni, mutta oli se aika hankalaa. Silti, nyt mulla on kolme sivua ideoita ja ajatuksia, eikä brainstorming-osio ole edes vielä ohi. Huomenna puurran saman aineen kanssa koko pitkän päivän, yritän saada järjestystä noihin ajatuksiin ja rakentaa niistä jonkinlaista kokonaisuutta. Se on vaikein osio, ja sydämeen sattuu kun tiedän miten paljon helpompaa ja nopeampaa kaikki tää työskentely olisi, jos saisin sitä tehdä omilla kielilläni… Neljän tunnin jälkeen aivot vetivät töpselin omasta seinästään, eli luultavasti kallostani, ja tietoisuuteni sammui. Lepäsin puoli tuntia ja luin sitten Théophile Gautierin novellin La Morte amoureuse sekä siitä kirjoitetun analyysin. Kiinnostava novelli, mutta analyysi oli raivostuttava, kirjoittaja halusi vaikeuttaa lukemista ja ymmärrystä ihan kunnolla viljellessään joka sivulla outoja sivistyssanoja (niitä ranskassa riittää!) ja ihme koukeroita. Ymmärsin ehkä puolet, se oli turhauttavaa. Miksi hankaloittaa analyysiä, jonka pitäisi siis helpottaa luetun tekstin ymmärtämistä? Silkkaa sadismia. Intellektuellit on niin usein sadisteja.

Mutta hei, sitten loppui työnteko ja alkoivat mun omat pienet pikkujoulut. En ole kuullutkaan Ranskassa pikkujouluista, joten päätin muistella isänmaata (oi, toi sana on ihan upouusi mun sanastossa) ja juhlistaa joulun lähestymistä. Söin hyvää vaniljajäätelöä (ei mitään Lidlin sokeripaukkua, nää oli tyylikkäät bileet), join punaviiniä ja katsoin Beatlesin Hard Day’s Night-leffaa. En ollut nähnyt sitä puoleen vuoteen, siinä mainio tekosyy. Olin niin onnellinen kun sain heittää analyysit, Chateaufuckingbriandit, sivistyssanat ja hienostelun roskakoppaan, ja hihittää itsekseni, posket punaisina neljälle liverpoolilaiselle. Hui hui hui, on pojat niin söpöjä. (söpö ei tarkoita viatonta, viattomuus on tylsää eikä noi olleet mitään viattomia! onko kukaan ihminen viaton?)

Menin sitten vielä Majesticiin katsomaan Mizoguchin elokuvaa “Saikaku ichidai onna” (1952). Se oli tavallaan virhe, koska en edes kauheasti välitä Mizoguchin elokuvista, menin eniten vain sivistääkseni itseäni vähän lisää. Ei elokuvassa oikeastaan mitään vikaa ollut, se on laadukas, hyvin tehty, ihan hienoja kuvia, vakava tarina, jne. Usein vakavaa ja laadukasta elokuvaa kutsutaan hyväksi. Ehkä tämä sitten oli hyvä, mut itse en enää jaksa elokuvia, joissa ihmisen elämässä menee kaikki päin metsää (eufemismi). Se on raskasta ja tylsää kun päähenkilö vain kärsii kärsimistään. Oharu myytiin, ostettiin ja vaihdettiin. Se oli raskasta, vakavaa ja tylsähköä. Kuvio on vain nähty liian monta kertaa eikä tässä elokuvassa oikein ollut mitään omaperäistä. Ihan eri tilanne oli eilisessä elokuvassa, Roy Anderssonin Du Levande. Se oli mestariteos. Upean kaunis, täydellisiä kuvia, puhdasta ja omaperäistä jälkeä. Yksinkertaista, mutta sydäntäraastavaa. Itkin ja nauroin vuorotellen, samanaikaisesti. Astuin kadulle tuntien rakkautta, hellyyttä ja surua ihmiskuntaa kohtaan. Niin toimivat suuret elokuvat.  (Sain lipunrepijältä kaksi ilmaista lippua huomiseksi! Lisää japanilaista, mutta onneksi Kurosawaa! Säästyi 14 euroa, kiltti ihminen )

Ennen joulua kadehdin aina töissäkäyviä ihmisiä. Heillä on aikaa odottaa ja innostua, suunnitella lahjoja, tehdä ostoksia ja nauttia tunnelmasta. Opiskelijat saavat puurtaa otsa hiessä jouluaattoon saakka, unohtavat joulun, eikä tilille siitä hyvästä edes tule kunnolla rahaa. Ahkerat opiskelijat ovat kuin joitain asiansa puolesta nälkäänäkeviä marttyyrejä. En ole koskaan pitänyt marttyyreistä, se ei kuulu mun tyyliin. Joululahjaksi toivon aivotoiminnan amputaation (Stigiä lainatakseni).

—————-
Now playing: Several – Muistan Kesän
via FoxyTunes