Kosminen kotinurkka

Katselin tänään aamulla wordpressin suomenkielisten blogien Top Posts-listaa ja yllätyksekseni mun viime kirjotus oli sijalla kuusi! Herää kysymys: kuka tätä lukee? Tänään 21 lukijaa, koko viime syksystä lähtien 3172 kävijää. Ja neljäntoista kuukauden aikana seitsemän lukijaa on jättänyt puumerkkinsä, keitä te kaikki muut olette? Olisi kauhean kivaa, jos jättäisitte jonkun vaikka ihan pikkuisen merkinnän käynnistänne, vaikka linkin omalle sivulle tonne kommenttilaatikkoon, tai jos ihan oikeasti tunnette mut, niin vaikka facebookiin. Nyt on semmonen olo, että tätä lukee 14 haamua päivässä… En mäkään yleensä jätä viestejä toisten sivuille, vaikka olisin ihan koukussa niihin, mut ehkä pitäisi aloittaa kommentointi tästä lähtien? Ehkä se on reilumpaa, eikä aina vaan tirkistellä toistemme elämää anonyymeinä!

Tänään on syksyn kylmin päivä, tai oikeastaan tästä päivästä alkoi talvi. Vain 3 astetta! Tuuli tuntui kauhean kylmältä, mutta onneksi ei ole kosteaa – pohjoisranskalaisessa talvessa pahinta on juuri kylmän ja kostean yhteistyö, jolloin kylmyys tunkee luihin ja ytimiin. Majesticissä ei tänään salissa 6 toiminut lämmitys. Kassalla rouva varoitti ja mietin hetken, puolitoista tuntia jääkaapissa… mutta sitten soivat maagiset sanat tiskin yli: “Saatte halvemman lipun…” It’s a deal. Meitä oli salissa viisi ja koko elokuvan ajan kuului levotonta liikkumista. Ei se ainoastaan johtunut kylmyydestä, elokuvalla oli luultavasti osuutta asiaan. “Manji” (Japani, 1964), ranskaksi Passion. Joo huh, olipa naivi ja hölmö elokuva! “Intohimo johtaa mielisairauteen” on aiheena niin banaali ja lapsellinen, yhtä kamala kuin “nuoren naisen seksuaalinen herääminen”. Varmaan järkyttävä elokuva Japanissa 60-luvulla, mutta 2000-luvun Ranskassa enemmänkin ylidramaattinen, hömelö ja täysin ylinäytelty. Jos olisin ollut pirteämpi, olisin nauranut. Nyt ei tuntunut hilpeältä, kun tunnin jälkeen aloin täristä ja hytkyä kun kylmyys tunkeutui iholle asti – nopeasti kotiin! Eilen katsoin toisen hölmön elokuvan, mutta se oli paljon hauskempi: Dracula vuodelta 1931, pääosassa legendaarinen Bela Lugosi. Oi, miten ihana kömpelöä! Kamalia repliikkejä, surkeita feikkilepakkoja, ja ällistyttävän pelkistetty sovitus Stokerin romaanista. Törkeen surkeeta, mutta ihastuttavaa. Ja Bela Lugosilla on upea ääni laukoessaan: “I am Draaaculaaa”. Oih!

Luin tänään tuntikausia muistiinpanoja eri kursseilta. Niitä on kiva pino pöydällä jo tässä vaiheessa. Se oli jotenkin masentavaa. Tänä syksynä ei enää oikein löydy motivaatiota tähän aineeseen. Opiskelu on oksettavaa pakkopullaa, mikään kurssi ei sytytä niinkuin pitäisi. Vielä viime keväänä olisin ollut innoissani näistä kursseista, ne on parhaimmat tähän mennessä, mutta nyt oon täysin leipiintynyt. Kirjallisuus tuntuu turhalta aineelta, täydellistä ajanhukkaa. Tähän vaikuttaa paljon opettajien asenne, johon olen täysin kyllästynyt. En jaksaisi enää yhtään kuunnella elitististä vittuilua. Opettajat arvostelevat, haukkuvat ja pelottelevat. Joskus kuulee sanottavan, että ranskalaiset ovat elitistejä tai hienostelijoita – se ei pidä paikkaansa yhtään, mutta kuten useimmat kansat, ranskalaiset uskovat eliittiin. Ihmiset täällä jotenkin luulevat, että eliitti on oikeassa, että se saa talloa muita jalkoihinsa ja kohdella opiskelijoita idiootteina, vain sen takia, että maassa on aina ollut vahva intellektuellien eliitti. Eliitti on instituutio, jonka auktoriteettiin enemmistö uskoo. Se on vastenmielistä, ja vielä pahempaa on huomata, että minäkin taivun manipulointiin ja tunnen itseni typeräksi, toivottoman tyhmäksi epäonnistujaksi. Kun tuntee jo lukukauden alussa a) että töitä on enemmän kuin koskaan ikinä kukaan ehtii tehdä kolmessa kuukaudessa, ja b) että vaikka kuinka ahertaisi, on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, silloin ei olekaan enää niin ihmeellistä jos motivaatio katoaa. Mulla on tunne, etten koskaan selviä hengissä näistä kursseista, ja jos olen koeviikon jälkeen elossa, niin se johtuu vain siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi töitä. Ranskalainen yliopistosysteemi on musertava, opettajat keskittyvät “tyhmien” ja “heikkojen” opiskelijoiden karkoittamiseen, ja jäljellejääneistä burnoutin partaalla olevista 23-vuotiaista muodostetaan uusi eliitti, joka sitten taas saa luvan sortaa uusia opiskelijoita. Ehkä mun pitäisi liittyä niihin kurssikavereihin, jotka eivät vain enää välitä mistään mitään.

Haluaisin opiskella elokuvaa tai tähtitiedettä, olisi upeaa myöskin rakentaa avaruussatelliitteja… (rocket scientist!) Tuntuu jotenkin järkevämmältä kuin kirjallisuuden pänttääminen ja opettajien sadismin sietäminen. Mulla aina pyörii villejä suunnitelmia päässä kun iskee tällainen ahdistus. Välivuosi Suomessa, jonka aikana opiskelen hulluna matikkaa ja kirjoitan sitten pitkän matikan päästäkseni lukemaan fysiikkaa? Karkaan yksin pieneen espanjalaiskylään kirjoittamaan? Lähden Jamaikalle, kasvatan rastat ja pössyttelen rauhallisesti rannalla? Kaikki, siis ihan kaikki, tuntuu paremmalta kuin nykyinen tilanne.

(Onneksi on Beatles. Pienenä vanhempien vinyylillä oli biisi nimeltä “Old Brown Shoe”, jota en ollut kuullut noin kymmeneen vuoteen koska sitä ei ole löytynyt miltään Beatles-albumilta. Mutta nyt, nyt mulla on se vihdoin, ja oooh vau! Siitä tulee lämmin ja turvallinen olo, ihan kuin olisi viltin alla käpertynyt studion nurkkaan kun pojat jammailevat… “I may appear to be imperfect, my love is something you can’t reject…”)

—————-
Now playing: The Beatles – Old Brown Shoe
via FoxyTunes