Kosminen kotinurkka

On Kreivi Draculan ensimmäinen repliikki Bram Stokerin romaanissa, jota vihdoin aloin lukemaan tänään. Todella raikasta ja virkistävää lukea englanniksi! Ja tällä kertaa se on jopa pakollista, hähä! Ihmeellistä, mutta varsin totta. Mukaansatempaava, jännittävä romaani ja Stokerin englanti on kaunista, samalla tavalla kuin Shelley’n kieli Frankensteinissa. Stokerin romaani on tyylikäs ja karmiva (eli Coppolan elokuvan täydellinen vastakohta, niin kuin olin jo arvannut elokuvaa katsoessa). Dracula täytyy lukea myös ranskaksi, mutta säästän käännöksen viimeiseksi jos, tai siis kun, paniikki iskee, etten haaskaa siihen kallisarvoista aikaa. Tämän viikon aikana olen lukenut Camus’n upean kirjan loppuun, samoin Grumbergin mielettömän näytelmän sekä Jacques Sternbergin ultralyhyitä tieteisnovelleja kokoelmassa “188 contes à régler”, vuodelta 1988. Voitteko kuvitella, vihdoin uudempaa kirjallisuutta! Janoinen saa vihdoin juodakseen, siltä tuntuu. Tuntuu upealta hiljalleen lähestyä omaa maailmaansa, ymmärtää paremmin lukemaansa. En koe olevani 1900-lukulainen, mutta lähemmäksi omaa rakasta aikakautta en näissä opinnoissa pääse. Home sweet home.

Ja lakossa ollaan, vielä maanantainakin. Silloin koululla taas äänestetään lakon jatkumisesta tai mahdollisesta päättymisestä. Viimeeksi olin kurssilla 5. päivä, eli siitä on puolitoista viikkoa. Olen ollut iloinen ja helpottunut, koska inhoan yliopistoa. En siedä siellä olemista, joten tämän hetkinen tilanne on tyydyttävä. Tietenkin tästä seuraa hankaluuksia kun kurssit taas pääsevät käyntiin, tällainen kostautuu aina jotenkin, mutta silti on ollut kiva olla rauhassa, tehdä töitä omaan tahtiin. Kurssit vievät liikaa aikaa, tehtävät kasaantuvat ja stressi aiheuttaa aivovaurion. Nyt olen saanut tekemättömät tehdyksi ja jatkanut lukemista reippaasti. Mieluiten koulu jatkuisi vasta kun olen lukenut kaikki kirjat, eli vielä kolme. Siihen menee ehkä viikko, s’il vous plaît anarkistit, jookos?

Koska kouluun ei ole menemistä, voin käydä joka ilta elokuvissa. Tällä viikolla vampyyrejä (Deneuve ja Bowie verenimijöinä), Kurosawaa ja Cronenbergin “Eastern Promises” (oooh, wow!). Tänään menin iltanäytökseen katsomaan Coppolan uusinta “Youth Without Youth”. Koska kaikki näytökset alkavat täällä aina kymmenen minuuttia myöhässä, olin ylimielisesti hieman myöhässä itsekin. Ennenkuulumaton jono Majesticin kassalta koko kadun yli. Olin hieman järkyttynyt, mutta asettauduin jonoon ja ihailin leffajulisteita. Jonon lähestyessä ovia, tai siis kun se osa jonoa jossa olin lähestyi sisäänkäynnin lasiovia, huomasin, että takanani on tyttö koulusta, joka on jopa McIntoshin ei-niin-suositulla kurssilla. Hymyilin tytölle, hän mulle ja sitten jatkoin hiljaa seisomista, onneksi iPod seurana. Tytöllä oli kaksi ystävää mukana, josta toinen oli poika(ystävä). Ja yhtäkkiä mua alkoi kauheasti hävettämään. Ei kai ne olleet nähneet kuinka mä oudon hämysti hymyilin Cronenbergin ja van Santin elokuvien julisteille? Ei kai… ei kai musta näe kuinka outo mä olen? Ja sitten totuus iski karmeasti otsalohkoon: voi ei, nyt mä oon lopullisesti se outo yksinäinen friikki. Siis koulussa kaikki jo epäilee, että mussa on jotain hämärää, se on selvää kun ne ei puhu mulle mitään. Mutta nyt niillä on todisteet: mut on nähty yksin elokuvissa. Yksin elokuvissa. Elokuvissa käynti on useimmille ihmisille lopulta sosiaalinen tapahtuma, mennään kavereiden tai poikaystävän kanssa, elokuvissa ollaan deitillä, siellä istutaan käsi kädessä, jne. Mutta ei elokuviin mennä yksin. Jo ensimmäisenä vuotena yksi ranskalainen koulukaveri järkyttyi kun sanoin, että käyn yksin elokuvissa. Sellaisessa ihmisessä on selvästi jotain vikaa, kun ei se saa seuraa edes pimeään huoneeseen. Mun teki mieli kääntyä ympäri ja sanoa sille puolitutulle tytölle, että joo hei, tuolla tosi kaukana maassa, joka ei sua kiinnosta pätkääkään, niin siellä mulla on tosi hyviä ystäviä, jotka oikeesti tykkää musta, uskotko? Ja joskus jopa pojat tykkää musta siellä, tuhansien kilometrien päässä, siis ihan oikeesti. En sit kuitenkaan sanonut mitään ja turvauduin mielikuvituskavereihin. Olenhan eskapismin kruunaamaton kuningatar.

Coppolan elokuva oli, rehellisesti sanottuna, naurettava.  Tim Roth pisti parastaan, mutta hui herranjestas mikä juoni. Nyt on vaan niin, että oon ihan vakuuttunut siitä, että Francis Ford Coppola on vähemmän älykäs mies, jopa tyhmyyden rajamailla elävä. En osaa mitenkään selittää miten mies on ohjannut Kummisedän tai Ilmestyskirjan, se on uskomatonta. Kyseinen uusi elokuva on täydellinen esimerkki siitä miten käy kun vähemmän älykäs taiteilija todella haluaa sydämensä pohjasta tehdä jotain syvällistä. Lopputulos on ällistyttävän sekava, loogisesti hatara ja sisällöltään tyhjä. Aika ja kielten alkuperä ovat erittäin kiinnostavia aiheita ja ehkä tää elokuva olisi toiminut vähän paremmin kirjana. Kirjassa kun voi häröillä vähän eri tavalla kuin elokuvassa. Älykkäät elokuvat ovat teräviä, oivaltavia, kristallinkirkkaita ja kauniita. Coppolan elokuva on jopa esteettisesti ruma, kuvakulmat ovat usein outoja ja häiritseviä. Koko elokuvaa leimaa kauhea yritys, liiallinen pyrkimys syvällisyyteen sekä järisyttävä tekotaiteellisuus. Ei älykäs ja syvällinen ajattelu johda mihinkään mystiikkaan tai todellisuuden sumentumiseen, se johtaa päinvastoin todellisuuden kirkastumiseen, selventymiseen ja siitä johtuvaan kauneuteen. Elokuvassa on yksi ainut kaunis kuva, jota olisin halunnut tarkastella pidempään. Käykää katsomassa leffa ja arvatkaa mikä se on. En missään nimessä sano, ettei tätä leffaa pitäisi mennä katsomaan, en todellakaan. Menkää vain, on se aika jännittävää katsoa tällaista höttöä. Parasta tässä elokuvassa oli kuitenkin, että se innosti ainakin mua ihan hirveästi opiskelemaan muinaiskieliä!

“We are in Transylvania; and Transylvania is not England. Our ways are not your ways, and there shall be to you many strange things. Nay, from what you have told me of your experiences already, you know something of what strange things there may be.”

—————-
Now playing: Rölli – Mauno Mato
via FoxyTunes