Kosminen kotinurkka

Tänään on jouluun kuukausi aikaa. Sen kunniaksi päätin viettää lauantaita, siis vähän niin kuin normaalit ihmiset voivat tehdä. Menin aamupäivällä joulumarkkinoille. Siellä oli vielä kauniimpaa kuin ennen. Tänä vuonna pienten mökkien päälle on pystytetty kauniita erivärisiä valoja ja mekaanisia nukkeja, tonttuja, eläimiä ja söpöjä vanhanaikaisia hahmoja. Tunnelma oli herttainen, ihmiset söivät vohveleita, pikkumunkkeja tötteröistä sekä bretzelin näköisiä nättejä rinkeleitä. Juomaksi oli tarjolla lämmintä omenamehua, siideriä ja maustettua punaviiniä (josta tulee aina keskiaika mieleen). Kojut olivat täynnä pientä, käsintehtyä tavaraa, koruja, kynttilöitä, koristeita – ihan kaikkea mahdollista. Herttaista ja tunnelmallista, paljon ihmisiä ja auringonpaistetta. Taikuri möi taikuritarvikkeita ja esitti hassuja temppuja – seisoin kolmen pikkupojan kanssa nauramassa, ne olivat hauskoja temppuja!

Hymysuin jatkoin FNACiin, josta ostin ensimmäisen joululahjan (erään tytön levytoivomus toteutui). Siitä tuli vielä parempi mieli. Jäin fnaciin pyörimään pitkäksi aikaa, selailin läpi outoja taide- ja grafiikkakirjoja, katsastin kaikki silmäänpistävät, joiden sidonta ja kannet olivat erikoiset. Maailmassa on paljon kivoja kirjoja joissa on kivoja kuvia. Haluaisin enemmän sellaisia, mutta eihän niitä kuitenkaan selaile kotona paljoakaan… pienet kuvakirjat ovat usein niin kauniita. Tuijotin Brando-kirjaa jossa oli paljon miehestä kuvia, löysin von Baghin Kaurismäki-kirjan ranskaksi käännettynä, ja jämähdin sitten lopullisesti ihailemaan Beatles-kirjaa, jossa oli kauhea määrä uusia kuvia, tai siis sellaisia joita en ole ennen nähnyt. Sellaisiin törmään melko harvoin! Ihania kuvia. Miten neljää jätkää jaksaa aina katsoa, vuodesta toiseen?

Sitten tulin kotiin, iloisena ensimmäisestä ostoksesta. Ahersin neljä tuntia erään esseen parissa. Välillä tuntui hyvältä, ajatus juoksi, ideat lenteilivät, mutta toisaalta pahat hegnget kuiskailivat päässäni ja maalasivat uhkakuvia silmäluomien sisäpuolelle. Kun mikään ei kuitenkaan koskaan riitä eikä ole tarpeeksi hyvää, syvällistä ja älykästä… Yritin olla välittämättä ja vain keskittyä omaan ajatteluuni, mutta oli se aika hankalaa. Silti, nyt mulla on kolme sivua ideoita ja ajatuksia, eikä brainstorming-osio ole edes vielä ohi. Huomenna puurran saman aineen kanssa koko pitkän päivän, yritän saada järjestystä noihin ajatuksiin ja rakentaa niistä jonkinlaista kokonaisuutta. Se on vaikein osio, ja sydämeen sattuu kun tiedän miten paljon helpompaa ja nopeampaa kaikki tää työskentely olisi, jos saisin sitä tehdä omilla kielilläni… Neljän tunnin jälkeen aivot vetivät töpselin omasta seinästään, eli luultavasti kallostani, ja tietoisuuteni sammui. Lepäsin puoli tuntia ja luin sitten Théophile Gautierin novellin La Morte amoureuse sekä siitä kirjoitetun analyysin. Kiinnostava novelli, mutta analyysi oli raivostuttava, kirjoittaja halusi vaikeuttaa lukemista ja ymmärrystä ihan kunnolla viljellessään joka sivulla outoja sivistyssanoja (niitä ranskassa riittää!) ja ihme koukeroita. Ymmärsin ehkä puolet, se oli turhauttavaa. Miksi hankaloittaa analyysiä, jonka pitäisi siis helpottaa luetun tekstin ymmärtämistä? Silkkaa sadismia. Intellektuellit on niin usein sadisteja.

Mutta hei, sitten loppui työnteko ja alkoivat mun omat pienet pikkujoulut. En ole kuullutkaan Ranskassa pikkujouluista, joten päätin muistella isänmaata (oi, toi sana on ihan upouusi mun sanastossa) ja juhlistaa joulun lähestymistä. Söin hyvää vaniljajäätelöä (ei mitään Lidlin sokeripaukkua, nää oli tyylikkäät bileet), join punaviiniä ja katsoin Beatlesin Hard Day’s Night-leffaa. En ollut nähnyt sitä puoleen vuoteen, siinä mainio tekosyy. Olin niin onnellinen kun sain heittää analyysit, Chateaufuckingbriandit, sivistyssanat ja hienostelun roskakoppaan, ja hihittää itsekseni, posket punaisina neljälle liverpoolilaiselle. Hui hui hui, on pojat niin söpöjä. (söpö ei tarkoita viatonta, viattomuus on tylsää eikä noi olleet mitään viattomia! onko kukaan ihminen viaton?)

Menin sitten vielä Majesticiin katsomaan Mizoguchin elokuvaa “Saikaku ichidai onna” (1952). Se oli tavallaan virhe, koska en edes kauheasti välitä Mizoguchin elokuvista, menin eniten vain sivistääkseni itseäni vähän lisää. Ei elokuvassa oikeastaan mitään vikaa ollut, se on laadukas, hyvin tehty, ihan hienoja kuvia, vakava tarina, jne. Usein vakavaa ja laadukasta elokuvaa kutsutaan hyväksi. Ehkä tämä sitten oli hyvä, mut itse en enää jaksa elokuvia, joissa ihmisen elämässä menee kaikki päin metsää (eufemismi). Se on raskasta ja tylsää kun päähenkilö vain kärsii kärsimistään. Oharu myytiin, ostettiin ja vaihdettiin. Se oli raskasta, vakavaa ja tylsähköä. Kuvio on vain nähty liian monta kertaa eikä tässä elokuvassa oikein ollut mitään omaperäistä. Ihan eri tilanne oli eilisessä elokuvassa, Roy Anderssonin Du Levande. Se oli mestariteos. Upean kaunis, täydellisiä kuvia, puhdasta ja omaperäistä jälkeä. Yksinkertaista, mutta sydäntäraastavaa. Itkin ja nauroin vuorotellen, samanaikaisesti. Astuin kadulle tuntien rakkautta, hellyyttä ja surua ihmiskuntaa kohtaan. Niin toimivat suuret elokuvat.  (Sain lipunrepijältä kaksi ilmaista lippua huomiseksi! Lisää japanilaista, mutta onneksi Kurosawaa! Säästyi 14 euroa, kiltti ihminen )

Ennen joulua kadehdin aina töissäkäyviä ihmisiä. Heillä on aikaa odottaa ja innostua, suunnitella lahjoja, tehdä ostoksia ja nauttia tunnelmasta. Opiskelijat saavat puurtaa otsa hiessä jouluaattoon saakka, unohtavat joulun, eikä tilille siitä hyvästä edes tule kunnolla rahaa. Ahkerat opiskelijat ovat kuin joitain asiansa puolesta nälkäänäkeviä marttyyrejä. En ole koskaan pitänyt marttyyreistä, se ei kuulu mun tyyliin. Joululahjaksi toivon aivotoiminnan amputaation (Stigiä lainatakseni).

—————-
Now playing: Several – Muistan Kesän
via FoxyTunes

Edellisen postauksen jälkeen lukijamäärä romahti eikä tullut yhtäkään kommenttia. Okei, ei teidän tarvitse sit mitään kommentteja jättää tai tunnustaa, et kävitte täällä. Pelkurit, sanon happamaan äänensävyyn. Kuuntelen dubstepiä, tästä menee ihan pää sekaisin. Sydän hakkaa, kädet jäätyvät ja haluan takaisin Redrumiin! Ehkä pitäisi vaihtaa rauhallisempaan musiikkiin, kun tää saa jalat vipattamaan ja pulssin nousemaan, ja kohta pitäisi kuitenkin nukkua…

“Kuka sammutti valot?” oli ainakin ennen piirrettyjen perusläppä. Se oli jo pienenä mielestäni ankea ja tylsä juttu, ainakin Iznougoodissa (mistä toi nyt tuli mieleen?! ja mikä ton sarjan suomenkielinen nimi oli?) se toistui melkein joka jaksossa. Luppakorva ei koskaan alentunut yhtä surkeisiin heittoihin. Vaikka ei Luppakorvassa ollutkaan niin paljon huumoria, se oli enemmänkin maailman kaunein animaatio. Katsoin yhden jakson vahingossa kesän aikana ja teki mieli itkeä. Lapsille opetetaan kauniita arvoja ja huomaavaista käyttäytymistä Luppakorvan avulla. Saakohan niitä jaksoja dvd’llä? Se olkoon tästä lähtien joululahjatoivomus. Sen John Lennon-seinäkalenterin ohella, jonka mulle on jo luvannut eräs siiamilainen kaksonen.

Dubstepin takia tulee ihan levottomia juttuja, nyt vaihdan musaa. Oho, tuli Bizet’n Carmen, ei, ei, huh. Olen näin vilkas ja iloinen, koska näin juuri elämäni parhaimman vampyyrielokuvan, ainakin tähän mennessä. Werner Herzogin “Nosferatu, Phantom der Nacht”. Olen aivan myyty Klaus Kinskin roolisuorituksesta. Kukaan ei koskaan ole näytellyt hahmoa yhtä upeasti, Kinskin Dracula on traagisen kaunis hahmo. Näyttelijä lisää hahmoon upeita vivahteita, raastaavaa surua, rakkaudenkaipuuta ja pohjatonta yksinäisyyttä. En pystynyt välillä hengittämään, näyttelijän työ oli niin kaunista. Kinski on tässä roolissa aivan Brandon tasoinen näyttelijä, ja se on mieletön saavutus. Muutenkin Herzogin elokuva on sydäntäviiltävän kaunis. En ole koskaan vampyyrielokuvassa nähnyt yhtä upeita kuvia, enkä ole koskaan saanut nauttia yhtä hitaasta tahdista tai legendan yhtä herkästä tulkinnasta. Herzogin versio on myöskin paras Dracula-filmatisointi tähän mennessä, sillä ohjaaja on ymmärtänyt romanttisen estetiikan tärkeän roolin tarinassa. Bram Stokerin romaanissa on romanttisen aikakauden estetiikalle tyypillisiä majesteettisia maisemia, joiden edessä ihminen tuntee itsensä pieneksi ja kohtaa ylevyyden tunteen (the sublime, le sublime). En ole tähän mennessä nähnyt toista elokuvaa, joka olisi ottanut näin kauniisti huomioon romanttisen estetiikan (kaikki kliseet: jylhät vuorenhuiput, vesiputoukset, upeat rannat äärettömän meren äärellä) ja tajunnut hyödyntää sitä tunnelman luomisessa. Kun Lucy ja Jonathan Harker seisovat kylmällä rannalla, tulee mieleen Caspar David Friedrichin maalaukset, etenkin tämä klassikkoteos. Myös Wagnerin musiikki kuuluu tähän estetiikkaan oleellisesti. Henkeäsalpaava elokuva, olen aivan otettu!

Koko päivän on satanut, joten en edes vaivautunut tänään ulos. Huomenna täytyy kaivautua ulos tästä linnoituksesta ja vähän hengittää raikasta ilmaa. Olen tehnyt kiltisti töitä, aloitin erään vaikean aineen suunnittelun ja tein tutkimustyötä vampyyri-esitelmääni varten. Draculakin on kohta luettu, sitten on enää pari pikkuista kirjaa lukematta. Edistystä tapahtuu siinä mielessä, että aivot ovat jotenkin hieman “auenneet”. Koko syksyn ajan mulla on ollut pelottava tunne siitä, että olen jotenkin tyhmempi nyt kuin viime keväänä. Aivot ja näin ollen myös ajattelu, on ollut jotenkin ihan lukossa, mitään järkevää en ole pystynyt muotoilemaan ajatuksen muotoon. Nyt jotenkin alkaa päässä liikkua lupaavasti ja olen vähän jopa saanut maistaa sitä ajattelemisen aiheuttamaa nautintoa, jota rakastin etenkin lukiossa. Optimismia on siis havaittavissa opiskelun suhteen. Ehkä voisin päästä sellaiseen älylliseen hurmioon kirjoittaessani pakollisia tehtäviä?! Ehkä…

Wikipedia: “Monet ihmiset erakoituvat siksi, että ovat kyllästyneet elämään ja pettyneet ihmissuhteisiinsa. Nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa erakoituminen on helpompaa kuin agraariyhteiskunnassa. Kaupungeissa kerrostaloasunnoista löydetään usein vainajia, jotka ovat olleet kuolleina kuukausia, jopa vuosia. Esimerkiksi keväällä 2000 löydettiin Helsingin Maunulassa kerrostaloasunnosta mies, joka oli ollut kuolleena kuusi vuotta, ja tällöinkin hänet löydettiin siksi, että huoneistoon mentiin asentamaan palohälytintä.”

:O Syvästi järkyttävää. Ehkä jouluksi Suomeen lentää muumioitunut lepakko?

—————-
Now playing: Luke Vibert – Dirty Fucker
via FoxyTunes

Katselin tänään aamulla wordpressin suomenkielisten blogien Top Posts-listaa ja yllätyksekseni mun viime kirjotus oli sijalla kuusi! Herää kysymys: kuka tätä lukee? Tänään 21 lukijaa, koko viime syksystä lähtien 3172 kävijää. Ja neljäntoista kuukauden aikana seitsemän lukijaa on jättänyt puumerkkinsä, keitä te kaikki muut olette? Olisi kauhean kivaa, jos jättäisitte jonkun vaikka ihan pikkuisen merkinnän käynnistänne, vaikka linkin omalle sivulle tonne kommenttilaatikkoon, tai jos ihan oikeasti tunnette mut, niin vaikka facebookiin. Nyt on semmonen olo, että tätä lukee 14 haamua päivässä… En mäkään yleensä jätä viestejä toisten sivuille, vaikka olisin ihan koukussa niihin, mut ehkä pitäisi aloittaa kommentointi tästä lähtien? Ehkä se on reilumpaa, eikä aina vaan tirkistellä toistemme elämää anonyymeinä!

Tänään on syksyn kylmin päivä, tai oikeastaan tästä päivästä alkoi talvi. Vain 3 astetta! Tuuli tuntui kauhean kylmältä, mutta onneksi ei ole kosteaa – pohjoisranskalaisessa talvessa pahinta on juuri kylmän ja kostean yhteistyö, jolloin kylmyys tunkee luihin ja ytimiin. Majesticissä ei tänään salissa 6 toiminut lämmitys. Kassalla rouva varoitti ja mietin hetken, puolitoista tuntia jääkaapissa… mutta sitten soivat maagiset sanat tiskin yli: “Saatte halvemman lipun…” It’s a deal. Meitä oli salissa viisi ja koko elokuvan ajan kuului levotonta liikkumista. Ei se ainoastaan johtunut kylmyydestä, elokuvalla oli luultavasti osuutta asiaan. “Manji” (Japani, 1964), ranskaksi Passion. Joo huh, olipa naivi ja hölmö elokuva! “Intohimo johtaa mielisairauteen” on aiheena niin banaali ja lapsellinen, yhtä kamala kuin “nuoren naisen seksuaalinen herääminen”. Varmaan järkyttävä elokuva Japanissa 60-luvulla, mutta 2000-luvun Ranskassa enemmänkin ylidramaattinen, hömelö ja täysin ylinäytelty. Jos olisin ollut pirteämpi, olisin nauranut. Nyt ei tuntunut hilpeältä, kun tunnin jälkeen aloin täristä ja hytkyä kun kylmyys tunkeutui iholle asti – nopeasti kotiin! Eilen katsoin toisen hölmön elokuvan, mutta se oli paljon hauskempi: Dracula vuodelta 1931, pääosassa legendaarinen Bela Lugosi. Oi, miten ihana kömpelöä! Kamalia repliikkejä, surkeita feikkilepakkoja, ja ällistyttävän pelkistetty sovitus Stokerin romaanista. Törkeen surkeeta, mutta ihastuttavaa. Ja Bela Lugosilla on upea ääni laukoessaan: “I am Draaaculaaa”. Oih!

Luin tänään tuntikausia muistiinpanoja eri kursseilta. Niitä on kiva pino pöydällä jo tässä vaiheessa. Se oli jotenkin masentavaa. Tänä syksynä ei enää oikein löydy motivaatiota tähän aineeseen. Opiskelu on oksettavaa pakkopullaa, mikään kurssi ei sytytä niinkuin pitäisi. Vielä viime keväänä olisin ollut innoissani näistä kursseista, ne on parhaimmat tähän mennessä, mutta nyt oon täysin leipiintynyt. Kirjallisuus tuntuu turhalta aineelta, täydellistä ajanhukkaa. Tähän vaikuttaa paljon opettajien asenne, johon olen täysin kyllästynyt. En jaksaisi enää yhtään kuunnella elitististä vittuilua. Opettajat arvostelevat, haukkuvat ja pelottelevat. Joskus kuulee sanottavan, että ranskalaiset ovat elitistejä tai hienostelijoita – se ei pidä paikkaansa yhtään, mutta kuten useimmat kansat, ranskalaiset uskovat eliittiin. Ihmiset täällä jotenkin luulevat, että eliitti on oikeassa, että se saa talloa muita jalkoihinsa ja kohdella opiskelijoita idiootteina, vain sen takia, että maassa on aina ollut vahva intellektuellien eliitti. Eliitti on instituutio, jonka auktoriteettiin enemmistö uskoo. Se on vastenmielistä, ja vielä pahempaa on huomata, että minäkin taivun manipulointiin ja tunnen itseni typeräksi, toivottoman tyhmäksi epäonnistujaksi. Kun tuntee jo lukukauden alussa a) että töitä on enemmän kuin koskaan ikinä kukaan ehtii tehdä kolmessa kuukaudessa, ja b) että vaikka kuinka ahertaisi, on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, silloin ei olekaan enää niin ihmeellistä jos motivaatio katoaa. Mulla on tunne, etten koskaan selviä hengissä näistä kursseista, ja jos olen koeviikon jälkeen elossa, niin se johtuu vain siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi töitä. Ranskalainen yliopistosysteemi on musertava, opettajat keskittyvät “tyhmien” ja “heikkojen” opiskelijoiden karkoittamiseen, ja jäljellejääneistä burnoutin partaalla olevista 23-vuotiaista muodostetaan uusi eliitti, joka sitten taas saa luvan sortaa uusia opiskelijoita. Ehkä mun pitäisi liittyä niihin kurssikavereihin, jotka eivät vain enää välitä mistään mitään.

Haluaisin opiskella elokuvaa tai tähtitiedettä, olisi upeaa myöskin rakentaa avaruussatelliitteja… (rocket scientist!) Tuntuu jotenkin järkevämmältä kuin kirjallisuuden pänttääminen ja opettajien sadismin sietäminen. Mulla aina pyörii villejä suunnitelmia päässä kun iskee tällainen ahdistus. Välivuosi Suomessa, jonka aikana opiskelen hulluna matikkaa ja kirjoitan sitten pitkän matikan päästäkseni lukemaan fysiikkaa? Karkaan yksin pieneen espanjalaiskylään kirjoittamaan? Lähden Jamaikalle, kasvatan rastat ja pössyttelen rauhallisesti rannalla? Kaikki, siis ihan kaikki, tuntuu paremmalta kuin nykyinen tilanne.

(Onneksi on Beatles. Pienenä vanhempien vinyylillä oli biisi nimeltä “Old Brown Shoe”, jota en ollut kuullut noin kymmeneen vuoteen koska sitä ei ole löytynyt miltään Beatles-albumilta. Mutta nyt, nyt mulla on se vihdoin, ja oooh vau! Siitä tulee lämmin ja turvallinen olo, ihan kuin olisi viltin alla käpertynyt studion nurkkaan kun pojat jammailevat… “I may appear to be imperfect, my love is something you can’t reject…”)

—————-
Now playing: The Beatles – Old Brown Shoe
via FoxyTunes

On Kreivi Draculan ensimmäinen repliikki Bram Stokerin romaanissa, jota vihdoin aloin lukemaan tänään. Todella raikasta ja virkistävää lukea englanniksi! Ja tällä kertaa se on jopa pakollista, hähä! Ihmeellistä, mutta varsin totta. Mukaansatempaava, jännittävä romaani ja Stokerin englanti on kaunista, samalla tavalla kuin Shelley’n kieli Frankensteinissa. Stokerin romaani on tyylikäs ja karmiva (eli Coppolan elokuvan täydellinen vastakohta, niin kuin olin jo arvannut elokuvaa katsoessa). Dracula täytyy lukea myös ranskaksi, mutta säästän käännöksen viimeiseksi jos, tai siis kun, paniikki iskee, etten haaskaa siihen kallisarvoista aikaa. Tämän viikon aikana olen lukenut Camus’n upean kirjan loppuun, samoin Grumbergin mielettömän näytelmän sekä Jacques Sternbergin ultralyhyitä tieteisnovelleja kokoelmassa “188 contes à régler”, vuodelta 1988. Voitteko kuvitella, vihdoin uudempaa kirjallisuutta! Janoinen saa vihdoin juodakseen, siltä tuntuu. Tuntuu upealta hiljalleen lähestyä omaa maailmaansa, ymmärtää paremmin lukemaansa. En koe olevani 1900-lukulainen, mutta lähemmäksi omaa rakasta aikakautta en näissä opinnoissa pääse. Home sweet home.

Ja lakossa ollaan, vielä maanantainakin. Silloin koululla taas äänestetään lakon jatkumisesta tai mahdollisesta päättymisestä. Viimeeksi olin kurssilla 5. päivä, eli siitä on puolitoista viikkoa. Olen ollut iloinen ja helpottunut, koska inhoan yliopistoa. En siedä siellä olemista, joten tämän hetkinen tilanne on tyydyttävä. Tietenkin tästä seuraa hankaluuksia kun kurssit taas pääsevät käyntiin, tällainen kostautuu aina jotenkin, mutta silti on ollut kiva olla rauhassa, tehdä töitä omaan tahtiin. Kurssit vievät liikaa aikaa, tehtävät kasaantuvat ja stressi aiheuttaa aivovaurion. Nyt olen saanut tekemättömät tehdyksi ja jatkanut lukemista reippaasti. Mieluiten koulu jatkuisi vasta kun olen lukenut kaikki kirjat, eli vielä kolme. Siihen menee ehkä viikko, s’il vous plaît anarkistit, jookos?

Koska kouluun ei ole menemistä, voin käydä joka ilta elokuvissa. Tällä viikolla vampyyrejä (Deneuve ja Bowie verenimijöinä), Kurosawaa ja Cronenbergin “Eastern Promises” (oooh, wow!). Tänään menin iltanäytökseen katsomaan Coppolan uusinta “Youth Without Youth”. Koska kaikki näytökset alkavat täällä aina kymmenen minuuttia myöhässä, olin ylimielisesti hieman myöhässä itsekin. Ennenkuulumaton jono Majesticin kassalta koko kadun yli. Olin hieman järkyttynyt, mutta asettauduin jonoon ja ihailin leffajulisteita. Jonon lähestyessä ovia, tai siis kun se osa jonoa jossa olin lähestyi sisäänkäynnin lasiovia, huomasin, että takanani on tyttö koulusta, joka on jopa McIntoshin ei-niin-suositulla kurssilla. Hymyilin tytölle, hän mulle ja sitten jatkoin hiljaa seisomista, onneksi iPod seurana. Tytöllä oli kaksi ystävää mukana, josta toinen oli poika(ystävä). Ja yhtäkkiä mua alkoi kauheasti hävettämään. Ei kai ne olleet nähneet kuinka mä oudon hämysti hymyilin Cronenbergin ja van Santin elokuvien julisteille? Ei kai… ei kai musta näe kuinka outo mä olen? Ja sitten totuus iski karmeasti otsalohkoon: voi ei, nyt mä oon lopullisesti se outo yksinäinen friikki. Siis koulussa kaikki jo epäilee, että mussa on jotain hämärää, se on selvää kun ne ei puhu mulle mitään. Mutta nyt niillä on todisteet: mut on nähty yksin elokuvissa. Yksin elokuvissa. Elokuvissa käynti on useimmille ihmisille lopulta sosiaalinen tapahtuma, mennään kavereiden tai poikaystävän kanssa, elokuvissa ollaan deitillä, siellä istutaan käsi kädessä, jne. Mutta ei elokuviin mennä yksin. Jo ensimmäisenä vuotena yksi ranskalainen koulukaveri järkyttyi kun sanoin, että käyn yksin elokuvissa. Sellaisessa ihmisessä on selvästi jotain vikaa, kun ei se saa seuraa edes pimeään huoneeseen. Mun teki mieli kääntyä ympäri ja sanoa sille puolitutulle tytölle, että joo hei, tuolla tosi kaukana maassa, joka ei sua kiinnosta pätkääkään, niin siellä mulla on tosi hyviä ystäviä, jotka oikeesti tykkää musta, uskotko? Ja joskus jopa pojat tykkää musta siellä, tuhansien kilometrien päässä, siis ihan oikeesti. En sit kuitenkaan sanonut mitään ja turvauduin mielikuvituskavereihin. Olenhan eskapismin kruunaamaton kuningatar.

Coppolan elokuva oli, rehellisesti sanottuna, naurettava.  Tim Roth pisti parastaan, mutta hui herranjestas mikä juoni. Nyt on vaan niin, että oon ihan vakuuttunut siitä, että Francis Ford Coppola on vähemmän älykäs mies, jopa tyhmyyden rajamailla elävä. En osaa mitenkään selittää miten mies on ohjannut Kummisedän tai Ilmestyskirjan, se on uskomatonta. Kyseinen uusi elokuva on täydellinen esimerkki siitä miten käy kun vähemmän älykäs taiteilija todella haluaa sydämensä pohjasta tehdä jotain syvällistä. Lopputulos on ällistyttävän sekava, loogisesti hatara ja sisällöltään tyhjä. Aika ja kielten alkuperä ovat erittäin kiinnostavia aiheita ja ehkä tää elokuva olisi toiminut vähän paremmin kirjana. Kirjassa kun voi häröillä vähän eri tavalla kuin elokuvassa. Älykkäät elokuvat ovat teräviä, oivaltavia, kristallinkirkkaita ja kauniita. Coppolan elokuva on jopa esteettisesti ruma, kuvakulmat ovat usein outoja ja häiritseviä. Koko elokuvaa leimaa kauhea yritys, liiallinen pyrkimys syvällisyyteen sekä järisyttävä tekotaiteellisuus. Ei älykäs ja syvällinen ajattelu johda mihinkään mystiikkaan tai todellisuuden sumentumiseen, se johtaa päinvastoin todellisuuden kirkastumiseen, selventymiseen ja siitä johtuvaan kauneuteen. Elokuvassa on yksi ainut kaunis kuva, jota olisin halunnut tarkastella pidempään. Käykää katsomassa leffa ja arvatkaa mikä se on. En missään nimessä sano, ettei tätä leffaa pitäisi mennä katsomaan, en todellakaan. Menkää vain, on se aika jännittävää katsoa tällaista höttöä. Parasta tässä elokuvassa oli kuitenkin, että se innosti ainakin mua ihan hirveästi opiskelemaan muinaiskieliä!

“We are in Transylvania; and Transylvania is not England. Our ways are not your ways, and there shall be to you many strange things. Nay, from what you have told me of your experiences already, you know something of what strange things there may be.”

—————-
Now playing: Rölli – Mauno Mato
via FoxyTunes

Uusimpien huhujen mukaan koulu on torstaina barrikoitu, suljettu. Olen kuullut tästä monta eri versiota. Mme McIntosh sanoi, että asiasta päätettiin äänestyksessä jo viime viikolla (AG = assemblée générale = opiskelijoiden suurkokous), mutta tänään saksalainen kurssitoveri sanoi, että päätös tuli vasta tämän päivän kokouksessa. Mutta kukaan ei tunnu tietävän minkälainen lakko on kyseessä, ovatko kaikki ovet suljettu? Eikö mitään kursseja järjestetä? Ja tärkein kysymys kaikista: jatkuuko tämä pitkäänkin? Asiasta kai äänestetään torstai-iltana. Mä en äänestä näissä asioissa, koska en tunne olevani ranskalainen opiskelija, en kuulu tähän yhteisöön täysivaltaisena jäsenenä. Sitä paitsi on paljon hauskempaa vain kulkea virran mukana. Sivultakatsojana nautin tästä spektaakkelista paljon enemmän. Tylsät ystäväni koulussa ovat kaikki lukutoukkina lakkoa vastaan. En käsitä, lakkohan antaa meille enemmän aikaa tehdä töitä, hioa aineita ja päntätä! Kursseilla kuluu liikaa aikaa, se lisää stressiä. Ihan sama vaikka ei saada koko kurssi-aineistoa kun luentoja tippuu välistä pois – ne tiedot löytää halutessaan kirjastosta. Eikä se aiheuta hengenvaara tai käytännön riskitilanteita kenenkään ihmisen elämässä, ettei joku jossain tilanteessa tiedä tasan tarkkaan mistä Bram Stokerin Dracula syntyi tai miten latinan “caelum”-sanasta tulikaan ranskaksi “ciel”. Olen siis itse tyytyväinen lakkoon ja se saa jatkua vaikka loppuelämäni. Saan ainakin päivän ajan tehdä töitä kotona, mikä vähentää stressiä. Stressi aiheuttaa pahimmassa tapauksessa aivovaurioita. Eli kurssitoverit on varmaan ihan aivokuolleita vihanneksia kun ne valmistuu.

Olen taas rehkinyt kamalasti. Jouluna tulen olemaan hyvin hämmästynyt siitä, että selvisin tästä syksystä hengissä. Henkiinjääminen on tässä nyt tavoitteena, jos tulee hyviä arvosanoja niin se on vain nätti extra. Tänään valmistui saksan käännös, jonka deadline on juuri tänä torstaina, siis kun olen lakossa. No hyvä, että se silti valmistui, mitään tehtäviä ei nyt kannata siirtää tulevaisuuteen, siellä on jo valmiiksi liikaa stressiä. Sen jälkeen selailin tehokkaasti kauhuelokuvien hahmoista, Hollywoodin genreistä ja lopulta Francis Ford Coppolasta kertovia kirjoja ja merkitsin vampyyriprojektia varten tärkeät sivut. Tein niistä kopiot koulussa. Koulussa oli vampyyrikurssia, analysoitiin van Helsingin hahmoa. Ilmeni, että yksi poika ryhmässä tekee esitelmän vampyyrin estetiikasta elokuvataiteessa. Säikähdin ja kysyin miten se eroaa mun aiheesta: vampyyrin hahmo elokuvataiteessa. Opettaja sanoi, että meidän täytyy keskustella keskenämme asiasta. Hitto! Ärsyttää, olisin halunut omia aiheen ihan itselleni. Nyt täytyy tehdä jonkinlainen typerä kompromissi ton jätkän (nörtin) kaa… Tietenkin se pienentää työmäärää, mut samalla harmittaa, kun tää on vuoden ainut mieleinen projekti…

Luen tähän mennessä ainutta todella hyvää kurssikirjaa: Albert Camus’n “La Peste”. Lukeminen on nautinto ja melkein päivän huipennus. Pelkään vain päivää jolloin kirja on luettu, sitten tulee tyhjiö. Inhoan hyvin kirjojen loppumista, se on aina niin absoluuttista. Ei niitä sivuja koskaan enää tule lisää mistään. Inhoan kaikkea loppumista, mikä tahansa loppu on aina ahdistava. Vaikka sitä olisikin odottanut.

Etten täysin luhistuisi, kävin elokuvissa. Uudempi saksalainen elokuva “Pingpong”. Uuden saksalaisen elokuvan sarja Majesticissä. Kiinnostavaa, mut en pääse kuin tähän yhteen. Viikonloppuna olen nimittäin poissa Lillestä, matkalla muualla Ranskassa vanhempien kanssa. Se on mukavaa vaihtelua ja viimeinen tilaisuus rentoutua. Viikonlopun jälkeen alkaa väistämätön tappoputki koulussa, joka sitten jatkuu jouluun asti. Jipii, kyllä sitä osaa elämäänsä tuhlata turhuuksiin!  No se saksalainen elokuva oli aika keskinkertainen. Ihan laadukasta, mutta tusinatavaraa. Perhedraamaa. Ja pääosan esittäjä oli huono. En pidä perhedraamoista, en pidä perheistä. Jokaisessa perheessä on jotain mätää, vääristyneitä suhteita ja epämiellyttäviä salaisuuksia. Ei sellaista enää halua nähdä valkokankaalla.

Kivaa lähteä matkalle viikonloppuna! Aion ottaa mukaan Camus’n kirjan sekä läppärin, josta katson iltaisin hotellihuoneessa tasokkaita sekä täysin tasottomia vampyyrielokuvia!   On elämässä jotain hyvääkin, aina välillä.

—————-
Now playing: Snoop Doggy Dogg – Serial Killa
via FoxyTunes