Kosminen kotinurkka

Tänään persian luennolla turkulainen tyttö teki comebackin. Istui jopa mun vieressä. Jälkeenpäin käytiin COREPissa kopioimassa monisteita yhdessä. Juteltiin ja on se ihan kiltti ja mukava tyttö (= nihkeä ja tylsä). Kun astuttiin ulos kadulle, tavattiin vahingossa toinen turkulainen vaihto-oppilas. Niitä on kaiken kaikkiiaan kolme. Kolme! Olenko Lillen ainoa helsinkiläinen? No sama se, ihan mukavia ne on paitsi, että ne puhuu hassusti. Hähä.

Tulin kotiin ja siivosin koko kämpän. Kauhea urakka. Olin jopa hankkinut Carrefourista juuriharjan, joka osottautui hyväksi investoinniksi. Nyt kiiltää ja tuoksuu. Olen myöskin itse yrittänyt remonttireiskana (ei haalareita, mutta esiliina) korjata suihkua, se on tukossa. Ostin jotakin nestettä, joka pullon varoitusten perusteella on kovan luokan myrkkyä, jonka pitäisi avata putket. Olen lorauttanut sitä hirveän määrän viemäriin, toivottavasti tepsii. Muuten täytyy hankkia dynamiittia, kai. Tosta myrkyn ostosta tuli huono omatunto, koska yleensä ostan vain ekologisia puhdistusaineita. Ja ne olen todennut hyviksi, ihan kaikki aineet täällä kotona on ympäristöystävällisiä, mulla on jopa biojätesäckejä. Mutta nyt tänään rikoin tätä periaatetta pahasti. Harmittaa.

En olisi edes tiennyt, että viemäreitä voi avata hapokkailla myrkyillä, jollei meillä olisi ollut tunnin sähkökatkos keskiviikkoiltana. Tulin kotiin, avasin tietokoneen ja aloin suunnitella ainetta, kun kaikki pimeni. Menin käytävään tutkimaan sulakkeitani, mutta tapasin naapurin tytön jolla ei myöskään ollut sähköä. Hetkeä myöhemmin paikalle tuli myös toinen tämän kerroksen tyttö. Meidän minikerroksessa on siis neljä yksiötä, kolmessa asuu tyttö ja neljännessä ujo poika. Soitimme vuokraisännälle, joka lupasi hoitaa asian ja soittaa takaisin. Kesti kuitenkin puoli tuntia, jonka aikana ehdimme esittäytyä (Louise ja Dorothée) ja poikakin tupsahti paikalle pizzan kanssa , ja kohteliaasti halusi tarjota myös meille. Siirryimme Louisen luokse sen jälkeen, että katsastimme toistemme asunnot ja vertailimme niiden kokoa. Mun on ylivoimaisesti pienin (voisiko edes olla toisin?). Sitten istuttiin seinänaapuri Louisen sohvalla kynttilänvalossa ja puhuttiin. Silloin selvisi, että kaikkien muidenkin suihkut ovat olleet tukossa. Louise suositteli happoa, jota siis juuri tällä hetkellä testataan mun kylpyhuoneessa. Mutta hyvä kun kerrankin tutustuttiin, päätettiin jopa yhteisvoimin vaatia vuokraisänniltä summeria rappuun, niin että tänne voisi kutsua vieraita juoksematta koko ajan rappusissa edes takaisin ovea avaamaan. Hyvä idea, paitsi ettei mulla ole ketä kutsua tänne… (traagista)

Luin tänään kolmannen kurssikirjan loppuun. Se ei ole vielä mitään, kymmenen kirjaa odottaa tuossa rivissä, ihan nenän edessä, etten vain unohtaisi. Ensimmäinen luettu oli helppo ja nopealukuinen kirja Euroopan indoeurooppalaisista kielistä, historiaa ja kielten vertailua (oikein kiinnostavaa). Sitten luin keskiaikaisia eri kirjailijoiden versioita Tristan ja Isolde-legendasta. Se oli upeeta, niinkuin keskiaikaiset kirjat yleensä. Eli versioissa on kutkuttavia eroja, niitä on hauska miettiä, ja legenda itsessään on jo mahtava. Suosittelen tutustumista siihen! Nyt tänään päättyi Chateaubriandin lukeminen. Oi että, miten puuduttavaa! “Les Natchez”, jota odotin innolla koska se kertoo amerikanintiaanien ja ranskalaisten tapaamisesta 1700-luvun loppupuolella. Chateaubriand itsekin matkusti Amerikassa. Mutta huh, miten kamala tyyli kirjoittaa: mahtipontista, melodramaattista ja uuvuttavaa. Chateaubriand tappoi oman aiheensa. Mietin usein lukiessa minkälainen elokuva kirjasta tulisi (harrastan sitä hyvin usein) ja hui, mikä kamala Spielberg-draama ja pääosassa varmasti Tom Cruise. Ihan järjetöntä menoa, ylitraagista. Ja arvomaailma ja maailmankuva sotii ihan täysin omia käsityksiäni ja omaa moraaliani vastaan. Turhauttavaa lukemista.

Illalla leffaan taas, eskapismia parhaillaan. Joseph-Losey sarja jatkuu vielä parilla elokuvalla täällä, tähän mennessä ohjaaja ei ole oikein vakuuttanut. Tänään “Monsieur Klein”, jossa pääosissa Alain Delon ja Jeanne Moreau. Molemmilla on upea karisma, hienot kasvot ja hyvä ääni. Jotenkin rauhoittavaa katsella niin hienoja näyttelijöitä. Mutta leffa itsessään oli liian pitkä ja liian hidas. Hyviä ideoita, mutta jotenkin turhauttavaa. Päähenkilön motiivit jäivät hyvin epäselviksi. Loppukin oli vähän liian avoin, hieman turhauttava. Mutta silti kannattaa aina käydä elokuvissa!

Vilma tulee tänne huomenna, se siis selittää siivoamisenkin. Eli jos ei vähään aikaan täältä kuulu mitään, niin olen siis hengissä, tai kuollut yhdessä Vilman kanssa. Parempi yhdessä kuin ypöyksin. Hyvää viikonloppua kaikille!

—————-
Now playing: Aphex Twin – Hy A Scullyas Lyf A Dhagrow
via FoxyTunes

Majestic on varmasti maailman sympaattisin elokuvateatteri. Kun perjantaina kävin siellä ensimmäistä kertaa kesän jälkeen (ensimmäisen viikon elokuvat näin kaikki Metropolissa), tuttu lipunrepijä näytti iloisen yllättyneeltä, kysyi kuulumisiani ja ihmetteli miksen ollut käynyt pitkään aikaan. Kerroin, etten ollut täällä kesällä. Eilen kävin uudelleen ja sama lipunrepijä (joka moikkaa mua metrossakin ja kaupungilla jos törmäillään) kysyi taas mitä kuuluu, vaihdoimme tavanomaiset repliikkimme ja sitten kun odotin saliin pääsemistä, mies tuli luokseni ja kysyi haluaisinko ilmaisen leffalipun tiistaiksi. Mihin tahansa elokuvaan, mihin näytökseen tahansa. Tietenkin halusin, valitsin aamupäivän näytöksen ja Joseph Loseyn elokuvan. Mies juoksi alas kassalle ja palasi lipun kanssa, varmisti vielä, että se oli oikeaan näytökseen ja hymyili ystävällisesti. Kiitin ja kumarsin, mutta ilo oli ihan heidän puolellaan. Upeeta. Ei tällaista yleensä tapahdu. Kannattaa olla Majesticin kanta-asiakas, meitä kohdellaan hyvin! Tämä ihana ystävällisyys pelasti koko viikon. Tulen aina kaipaamaan Majesticiin, maailman herttaisimpaan ja ystävällisimpään elokuvateatteriin. Siellä on niin kodikastakin, saleissa elokuvaohjaajien kuvia. Suosikkisalissani, kutosessa, on tietenkin Truffaut’n kuva, ohjaaja seisoo kameran vieressä kuulokkeet korvillaan.

Olen kyllä pettynyt viikonlopun työntekoon, harvinaisen surkeeta. Eilen luin ainoastaan neljä tuntia, tänään koko päivä meni näennäisesti opiskellessa, mutta on vaikeaa keskittyä kun eskapismi koko ajan vetää puoleensa. Mietin vain elokuvia, omia projekteja, Helsinkiä, rakkaita ihmisiä, unelmoin elokuvista ja tulevaisuudesta. Eskapismi on parasta huumetta. Mielikuvitus on parasta viihdettä. Huonohko työnteko ja itsehillintä johtaa tietenkiin tiettyyn paniikkiin illemmalla kun katsoo sängylle ja huomaa lukemattomien sivujen paljouden. Se, etten ymmärrä tällä hetkellä latinaa yhtään, pahentaa asiaa huomattavasti. Aivot eivät toimi enää, rikoin ne varmaan kesällä, en osaa enää analysoida latinan lauseita ja enkä ymmärrä miksi jossain kohtaa on ablatiivi ja jossain ei. Aivot lyövät tyhjää. Pelottavaa. En tiedä mistä löytäisin lisää aikaa, tarvitsisin noin 8 tuntia lisää joka vuorokauteen. Ahdistaa huomata, ettei koskaan tule saamaan kaikkea luettua, vaikea päättää mitä pitäisi priorisoida ja mitä kursseja hieman laiminlyödä. Menen ihan lukkoon kun en osaa kunnolla suunnitella opiskeluani, tekee mieli vain puskea päätä tyynyyn ja tukkia korvat.

Toivon, ettei mun tarvitsisi opiskella yliopistolla. Opiskelisin mielummin ihan itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla. Kurssit vievät ihan liikaa aikaa. Unelmana on, että saisin kirjoittaa ja katsella elokuvia, ettei olisi pakko suorittaa jonkun muun takia, siksi että muut näkisivät, että teenhän mä jotain. Opiskelu tuntuu suorittamiselta, täytyy saada hyviä arvosanoja, että opettajat tykkäävät, ettei tarvitse hävetä ja, että pääse Sorbonneen ensi vuonna maisterinohjelmaan. Mutta ei edes tee mieli valmistua jo kolmen vuoden päästä. No onneksi aion jatkaa opiskelua vielä senkin jälkeen. Niin, oikeasti haluaisin elää rauhassa, satsata kaiken aikani kirjoitusprojekteihin. Tällä tahdilla kaksi projektiani eivät ikinä valmistu, ihan liikaa aikaa kuluu akateemiseen puuhasteluun, joka ei edes ihan sovi mulle. Kirjoittaminen olisi paljon tärkeämpää, nyt sille jää liian vähän aikaa. Ja lyhytelokuva seisoo keskeneräisenä, kun on aikaa vain metrossa miettiä musiikkia ja värimäärittelyä. Surullista. Joskus mietin, että pitäisi mennä sopivan rikkaan miehen kanssa naimisiin, hankkia lapsia, pitää niistä huolta ja sen lomassa satsata kaikki vapaa-aika kirjoittamiseen (ne lapsethan voisi viedä tarhaan päivällä, silloin jäisi hyvin aikaa). Mutta enhän mä edes luultavasti halua lapsia… Suuri hämmennys.

Yksi yhteiskuntatieteen opiskelija, joka on samalla persian kurssilla, haluaisi harjotella englantia kanssani, kun kuuli miten mun englannin lausumista kehui kirjallisuuden opettaja. Tyttö haluaisi siis keskustella englanniksi, koska tarvitsee harjoitusta suullisia kokeita varten. Se olisi tosi kivaa, kaipaan täällä englannin puhumista ja samalla saisin tutustua uuteen ihmiseen, joka vaikuttaa keskivertoa kiinnostavammalta. Toivottavasti tästä tulee jotain, olisin iloinen.

Eilen ulkona oli paljon ihmisiä, oli kuusitoista astetta lämmintä vielä yhdentoista aikoihin. Läheisen kahvilan lasitetulla terassilla oli televisio ja ihmisiä oli kerääntynyt lasin ulkopuolellekin tiiviisti tuijottamaan ruutua. Luultavasti Ranska voitti kyseisen urheilukilpailun, sillä kotimatkalla elokuvista jäin melkein ison auton alle jonka avoimesta ikkunasta roikkui aikuinen mies, koko yläruumis auton ulkopuolella, heiluttaen suurta ranskanlippua ja laulaen. Ehkä kyse oli rugbystä, Ranskassa on kai nyt meneillään maailmanmestaruuskilpailut. Siihen liittyen haluan päättää tämän kirjoitukseen tähän videoon, josta kuvastuu upeasti ranskalainen asenne. (se on vain 15 sekunttia pitkä, käykää katsomassa)

Niin ja kiittäisin vielä kaikkia rakkaita ystäviä, jotka näiden viikkojen aikana ovat pitäneet yhteyttä! Se on ollut todella tärkeetä mulle, kiitos teille.

Täällä ollaan taas, jos joku ei vielä ole huomannut. Toivottavasti joku on… Siis Lillessä taas. Voisin aloittaa siitä millaisessa tilassa kämppä odotti mua täällä kuukausien poissaolon jälkeen.

Kun saavuin iltapäivällä melkein kaksi viikkoa sitten, tunnin myöhässä koska juna seisoi pysähdyksissä noin 45 minuuttia koska raiteilla pyöri, konduktöörin mukaan, “nuoria henkilöitä”, niin kun saavuin kotiini, huomasin heti, ettei netti toiminut. Tajusin myös, etteivät mitkään sähköiset laitteet toimineet. Ei edes jääkaappi. Mulla ei siis ollut sähköä ja tietenkin hermostuin, rauhallisempikin olisi suuttunut. Soitin vuokraisännälle, joka lupasi korjata tilanteen. Tunnin päästä talon omistajat saapuivat alakerrasta ja herra näytti minulle miten korjata tilanteen tulevaisuudessa. Ei se ihan yksinkertaista ollut, mut nyt ainakin osaan tehdä tiettyjä sähköhommia. Koska jääkaappi ja pakastelaatikko olivat sulaneet, jääkaappi oli täynnä hometta. Sain siis pestä koko jääkaapin. Kaksi muuta mukavaa yllätystä seurasi pikaisesti edellisen ongelman ratkettua: suihku on auttamattomasti tukossa eikä mulla ole mitään työkaluja, ja kylpyhuoneesta on lamppu mennyt rikki. En ylety edes tuolilla seisten vaihtamaan lamppua, eli kylpyhuoneeni on hyvinkin pimeä. Tarvitsisin tänne pitkän miehen vaihtamaan lamppua…

Alku oli siis pienoinen katastrofi ja hermot kireällä. Koulu alkoi heti täysillä, kolmetoista kurssia syksyn aikana. Opettajilla on sama taktiikka kuin ennenkin, mutta tänä vuonna tietenkin vielä pahempi versio edellisvuosien asenteesta. Eli yleisesti ottaen meitä opiskelijoita pelotellaan epäonnistumisella (ja siis jos täällä epäonnistuu yliopistolla niin se tarkoittaa koko elämän tuhoutumista, täyttä toivottomuutta kaikilla elämän osa-alueilla), epäinhimillisellä työmäärällä ja aivan sairaalloisilla vaatimuksilla. Tänä vuonna meiltä vaaditaan paljon itsenäisempää työskentelyä, mikä ei mua häiritse yhtään, itse asiassa se on mukavaa koska yksin työskennellessä pystyy itse määräämään tahdin. Mutta kun joka ainut opettaja vaatii totaalista satsausta juuri hänen kurssiinsa, antaa noin viidenkymmenen opuksen listan ja vaatii vielä, että kokeessa opiskelijoilla on tietoa jota kurssilla ei ole annettu, silloin hälytyskellot alkavat soida. En ymmärrä miten opettajat itse ovat hengissä ja päässeet tohtoreiksi asti ilman hermoromahdusta, jos he todellakin ovat täyttäneet nämä kaikki menestyksen vaatimukset.

Kamalaa valittamista, mutta onneksi kurssit ovat kaikki todella hyviä. Nyt ei enää tarvitse lukea fonetiikkaa eikä kielitieteitä, ja olen saanut valita suurimman osan kursseistani itse, eli jokainen kurssi on mielenkiintoinen, moni jopa innostava ja inspiroiva. Mulla on juuri sellaisia kursseja nyt joiden takia ylipäätään valitsin tämän aineen. Eli jotain hyvääkin!

Näiden ensimmäisten viikkojen aikana on tosin ollut vaikeaa löytää motivaatiota tai kestävää innostusta opiskelua kohtaan, ihan sen takia, että koti-ikävä vaivaa aika pahasti. Ahdistava haikeus painaa rinnassa melkein koko ajan. Kamala haikeus, Helsingin kadut palaavat mieleen, päässä pyörii öisin muistoja kesältä, silmien edestä vilistää kuvia. Vaikea kotiutua tänne, ulkopuolisuuden tunne on vahva. Etenkin yliopistolla, koska mulla ei ole mitään suurempaa ystäväporukkaa jonka kanssa pyöriä. Bénédictin kanssa on kivaa, mutta pelkään, että kyllästytään toisiimme syksyn aikana kun ollaan koko ajan koulussa yhdessä. Ja koulussa ärsyttää, suoraan sanottuna, muiden oppilaiden ulkonäkö. Pahoittelen etukäteen seuraavaa lausetta, mutta: mun kurssikaverit on rumia, lapsellisia, tylsiä, yksinkertaisia, liian kilttejä, persoonattomia, harmaita ja niillä on ihan kamalat vaatteet. Lille 3 on harvinaisen uncool. Sitä on vaikea katsella joka ainut päivä, se on todella turhauttavaa. Ensi vuonna on pakko lähteä Pariisiin, tai palata Suomeen, ihan vain noiden tylsien rumilusten takia.

(Sitä paitsi meidän laitosta remontoidaan ja noin puolet käytävistä on suljettu. Se on johtanut esim. siihen, että saksanopettaja myöhästyi puoli tuntia kun ei löytänyt reittiä luokkahuoneeseen. Kamala labyrintti. Ja tietenkin, se hassu ja ilahduttava pössyttelykäytävä joka johtaa meiltä filosofianlaitokselle on suljettu, varmaan ensimmäisenä, eli mitään kivoja tuoksuja ei enää leijaile meidän luokkahuoneisiin…)

Mutta hei, nyt hyvien asioiden pariin (jos joku on jaksanut lukea näin pitkälle). Mun kirjallisuusopintoihin kuuluu tänä vuonna toinen elävä kieli, jonka tulee olla uusi eli aloittelja-tasoa. Saksa siis jatkuu normaalisti, mutta meille annettiin lista josta valita uusi kieli vanhan rinnalle. Mulle jäi listalta vain kolme vaihtoehtoa, kaikki muut kurssit pidetään sopimattomasti maanantaina kun olen varattu, eli vaihtoehdot olivat: hollanti, norja ja persia. Norjaa en halunnut, koska kesän aikana torilla huomasin ymmärtäväni norjaa sujuvasti, ja olisi painajaismaista istua norjan kurssilla idioottiranskalaisten seurassa (ja mulla on kokemusta, mä todellakin tiedän, että ranskalaisten kielitaidot on ihan järkyttävät, mä tiedän miten korviin sattuu kuunnella kun ne lukee saksaksi kirjoitettua tekstiä lausuen joka kirjaimen à la francais). Hollanti olisi ollut ihan ok, mutta kun vaihtoehtona oli eksoottinen persia, olin myyty. Valinta sopii myös mun tapaan yrittää aina kiivetä siitä missä aita on kaikkein korkein. Lisää haastetta elämään.

Eli luen persiaa, viimeksi tänä aamuna meillä oli kaksi tuntia kurssia. Harjotellaan tällä hetkellä aakkosia, kirjoittamista, lukemista (eli kirjainten tunnistamista) ja lausumista. Kirjoittaminen on hieman hankalaa, kirjaimet ovat todella kauniita, kuin koristeita, mutta aloittelijana kadonneet ala-astemuistot palaavat mieleen. Ihan kuin opettelisi uudelleen kirjoittamaan. Täytyy pinnistää ihan älyttömästi, että kiemuroista tulisi ymmärrettäviä, että pisteet tulisivat oikeeseen kohtaan ylä- tai alapuolelle, ja kynän pitäminen tuntuu oudolta kun sitä puristaa hulluna ja käsi liikkuu väärään suuntaan. Lukeminen on helpompaa, ainakin vielä, vaikka täytyy muistaa lukea toiseen suuntaan, oikealta vasemmalle. Opettaja on persialainen herra joka asuu Belgiassa, sympaattinen ja kiltti, hyvillään siitä, että olemme innostuneita. Meitä oli tänään seitsemän. Viime viikolla joukossa oli toinenkin suomalainen tyttö, hämmästyttävää. Tänään tyttö oli kadonnut. Mua ei haittaa yhtään, tyyppi vaikutti niin harvinaisen nihkeeltä ja tylsältä, että olen enemmänkin helpottunut. Vaikka koti-ikävä vaivaa ja Suomi tuntuu paratiisilta, niin ei se kuitenkaan tarkoita, että pitäisi tarrautua jokaiseen suomalaiseen joka tulee täällä vastaan. En oo vielä niin epätoivoinen. Sitä paitsi tyttö oli turkulainen, ja ehkä se pelästy mua, olenhan Helsingin keskustan kovanaamainen kasvatti. Etelähelsingin tummat kujat…

Toinen hieno juttu on, että saan joulukuussa pitää esitelmän. Meillä on kurssi joka käsittelee vamppyyrin hahmoa kirjallisuudessa ja opettajalla oli valmiita ehdotuksia esitelmien aiheiksi. Kun kuulin valitsemani aiheen, luulin, että se on suosituin kaikista, mutta itse asiassa se jäikin viimeiseksi eikä kelvannut siis muille. Aiheena on vamppyyrin hahmo elokuvataiteessa 1900-luvulla! Mikä unelma! En tiedä aiheesta mitään, mutta sen parempi. Nyt mulla on täydellinen tekosyy katsoa mahdollisimman monta vamppyyri-elokuvaa kahden kuukauden aikana. Upeaa! Bénédictin mies sitäpaitsi harrastaa kauhuelokuvia ja sen isä keräilee niitä, niin ehkä pääsen niiden aarrekammioon ja saan lainata sieltä jotain.. Jee!

Arkielämässä yritän torjua epätoivoa ja kaipuuta elokuvien avulla. Yllättävä ratkaisu. Tähän mennessä olen nähnyt elokuvissa Sicko’n, Cannes voittajan 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, ranskalaisen erikoisen uutuuden La Question humaine, ja tänään Don Giovannin filmatisoinnin. En tiedä oopperasta yhtään mitään, ja ymmärrän siitä niin vähän, että koko genre useimmiten vain naurattaa. Mutta Mozart on suosikkisäveltäjäni, olen aiemminkin yrittänyt kuunnella Don Giovannia, ja Mozart on muutenkin rakas minulle ihmisenä ja hahmona (Moze). Oopperan elokuvasovitus voi olla fiasko, mutta tää oli ihan onnistunut. Vuodelta 1979, eli värit olivat aika kauheat välillä, valaistus olisi voinut olla satoja kertoja tunnelmallisempi, kuvat jämähtivät välillä staattisiksi ja muutakin teknistä kömpelyyttä mitä löytyy juuri ton aikakauden elokuvista. Kun meni huonoksi tuli heti mieleen Viscontin hirveä “Senso”, jossa on samanlaista kömpelyyttä (Senso on kuitenkin 20 vuotta vanhempi). Mutta oli se silti aika hyvä, jaksoin katsoa kolme tuntia ja pääosan esittäjällä oli oudot kasvot ja vielä oudompi kampaus. Näytti usein ufolta, tai siis ufon sisällä matkustavalta oliolta. Se oli jännittävää ja kun mies vielä näytteli todella hyvin, parhaiten kaikista, niin hän lopulta pelasti koko elokuvan. Loppuhuipennuksen kummitteleva patsas oli naurettavasti toteutettu, en edes nauranut kun hävetti niin. Toiseksi viimeinen kuva nauratti siiten ihan oikeasti, kun kaikilla muilla oli iso vene, paitsi Leporellolla, joka seisoi yksin pienessä soutuveneessä himmeän isot airot käsissään. Mutta oli se silti harvinaisen onnistunut!

Illalla täällä on kaunista. Vanhat, pienet häkkyrätalot näyttävät filmaattisilta ja epätodellisilta oranssissa valaistuksessa. Kävelen mielelläni elokuvan jälkeen vähän ja katselen ja haistelen kaupunkia. Iltaisin ulkona tulee hyvä mieli, tajuan, että olenkin ulkomailla ihan oikeasti kun nenään leijailee keskieurooppalainen ruoan tuoksu. Oliiviöljy.

Läheisessä korttelissa revittiin viime keväänä yllättäen talo. Kerrostalo maan tasalle. Nyt ne repii koko korttelia pois. Rumia taloja, ei siis haittaa. Mutta ne käyttää sellaisia hirveän isoja roboottikäsiä jotka repii palasia irti, siis ihan oikeasti. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja kun illan pimeässä kävelee roboottikäsien ohi tulee semmoinen Transformers-fiilis, että kohta ne alkaa liikkua…