Kosminen kotinurkka

Majestic on varmasti maailman sympaattisin elokuvateatteri. Kun perjantaina kävin siellä ensimmäistä kertaa kesän jälkeen (ensimmäisen viikon elokuvat näin kaikki Metropolissa), tuttu lipunrepijä näytti iloisen yllättyneeltä, kysyi kuulumisiani ja ihmetteli miksen ollut käynyt pitkään aikaan. Kerroin, etten ollut täällä kesällä. Eilen kävin uudelleen ja sama lipunrepijä (joka moikkaa mua metrossakin ja kaupungilla jos törmäillään) kysyi taas mitä kuuluu, vaihdoimme tavanomaiset repliikkimme ja sitten kun odotin saliin pääsemistä, mies tuli luokseni ja kysyi haluaisinko ilmaisen leffalipun tiistaiksi. Mihin tahansa elokuvaan, mihin näytökseen tahansa. Tietenkin halusin, valitsin aamupäivän näytöksen ja Joseph Loseyn elokuvan. Mies juoksi alas kassalle ja palasi lipun kanssa, varmisti vielä, että se oli oikeaan näytökseen ja hymyili ystävällisesti. Kiitin ja kumarsin, mutta ilo oli ihan heidän puolellaan. Upeeta. Ei tällaista yleensä tapahdu. Kannattaa olla Majesticin kanta-asiakas, meitä kohdellaan hyvin! Tämä ihana ystävällisyys pelasti koko viikon. Tulen aina kaipaamaan Majesticiin, maailman herttaisimpaan ja ystävällisimpään elokuvateatteriin. Siellä on niin kodikastakin, saleissa elokuvaohjaajien kuvia. Suosikkisalissani, kutosessa, on tietenkin Truffaut’n kuva, ohjaaja seisoo kameran vieressä kuulokkeet korvillaan.

Olen kyllä pettynyt viikonlopun työntekoon, harvinaisen surkeeta. Eilen luin ainoastaan neljä tuntia, tänään koko päivä meni näennäisesti opiskellessa, mutta on vaikeaa keskittyä kun eskapismi koko ajan vetää puoleensa. Mietin vain elokuvia, omia projekteja, Helsinkiä, rakkaita ihmisiä, unelmoin elokuvista ja tulevaisuudesta. Eskapismi on parasta huumetta. Mielikuvitus on parasta viihdettä. Huonohko työnteko ja itsehillintä johtaa tietenkiin tiettyyn paniikkiin illemmalla kun katsoo sängylle ja huomaa lukemattomien sivujen paljouden. Se, etten ymmärrä tällä hetkellä latinaa yhtään, pahentaa asiaa huomattavasti. Aivot eivät toimi enää, rikoin ne varmaan kesällä, en osaa enää analysoida latinan lauseita ja enkä ymmärrä miksi jossain kohtaa on ablatiivi ja jossain ei. Aivot lyövät tyhjää. Pelottavaa. En tiedä mistä löytäisin lisää aikaa, tarvitsisin noin 8 tuntia lisää joka vuorokauteen. Ahdistaa huomata, ettei koskaan tule saamaan kaikkea luettua, vaikea päättää mitä pitäisi priorisoida ja mitä kursseja hieman laiminlyödä. Menen ihan lukkoon kun en osaa kunnolla suunnitella opiskeluani, tekee mieli vain puskea päätä tyynyyn ja tukkia korvat.

Toivon, ettei mun tarvitsisi opiskella yliopistolla. Opiskelisin mielummin ihan itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla. Kurssit vievät ihan liikaa aikaa. Unelmana on, että saisin kirjoittaa ja katsella elokuvia, ettei olisi pakko suorittaa jonkun muun takia, siksi että muut näkisivät, että teenhän mä jotain. Opiskelu tuntuu suorittamiselta, täytyy saada hyviä arvosanoja, että opettajat tykkäävät, ettei tarvitse hävetä ja, että pääse Sorbonneen ensi vuonna maisterinohjelmaan. Mutta ei edes tee mieli valmistua jo kolmen vuoden päästä. No onneksi aion jatkaa opiskelua vielä senkin jälkeen. Niin, oikeasti haluaisin elää rauhassa, satsata kaiken aikani kirjoitusprojekteihin. Tällä tahdilla kaksi projektiani eivät ikinä valmistu, ihan liikaa aikaa kuluu akateemiseen puuhasteluun, joka ei edes ihan sovi mulle. Kirjoittaminen olisi paljon tärkeämpää, nyt sille jää liian vähän aikaa. Ja lyhytelokuva seisoo keskeneräisenä, kun on aikaa vain metrossa miettiä musiikkia ja värimäärittelyä. Surullista. Joskus mietin, että pitäisi mennä sopivan rikkaan miehen kanssa naimisiin, hankkia lapsia, pitää niistä huolta ja sen lomassa satsata kaikki vapaa-aika kirjoittamiseen (ne lapsethan voisi viedä tarhaan päivällä, silloin jäisi hyvin aikaa). Mutta enhän mä edes luultavasti halua lapsia… Suuri hämmennys.

Yksi yhteiskuntatieteen opiskelija, joka on samalla persian kurssilla, haluaisi harjotella englantia kanssani, kun kuuli miten mun englannin lausumista kehui kirjallisuuden opettaja. Tyttö haluaisi siis keskustella englanniksi, koska tarvitsee harjoitusta suullisia kokeita varten. Se olisi tosi kivaa, kaipaan täällä englannin puhumista ja samalla saisin tutustua uuteen ihmiseen, joka vaikuttaa keskivertoa kiinnostavammalta. Toivottavasti tästä tulee jotain, olisin iloinen.

Eilen ulkona oli paljon ihmisiä, oli kuusitoista astetta lämmintä vielä yhdentoista aikoihin. Läheisen kahvilan lasitetulla terassilla oli televisio ja ihmisiä oli kerääntynyt lasin ulkopuolellekin tiiviisti tuijottamaan ruutua. Luultavasti Ranska voitti kyseisen urheilukilpailun, sillä kotimatkalla elokuvista jäin melkein ison auton alle jonka avoimesta ikkunasta roikkui aikuinen mies, koko yläruumis auton ulkopuolella, heiluttaen suurta ranskanlippua ja laulaen. Ehkä kyse oli rugbystä, Ranskassa on kai nyt meneillään maailmanmestaruuskilpailut. Siihen liittyen haluan päättää tämän kirjoitukseen tähän videoon, josta kuvastuu upeasti ranskalainen asenne. (se on vain 15 sekunttia pitkä, käykää katsomassa)

Niin ja kiittäisin vielä kaikkia rakkaita ystäviä, jotka näiden viikkojen aikana ovat pitäneet yhteyttä! Se on ollut todella tärkeetä mulle, kiitos teille.