Kosminen kotinurkka

Selvisin hengissä! Neljän tunnin taistelun jälkeen lopetin kirjoittamisen, ehdin lukea aineeni (commentaire composé) kerran läpi, hymyilin, tajusin selvinneeni ja annoin kuusi sivua opettajalle. Tolla aineella on pakko päästä läpi! Onnistuin noudattamaan kolmen osion sääntöä, osiosta osioon siirrytään melko tyylikkäästi, tai ainakin loogisesti, ja ranskani oli harvinaisen monipuolista ja sujuvaa. Jess! Ei tullutkaan noutaja, tulee vähintään 12! Olin jälkeenpäin helpottunut, melkein hymyilytti.

Mutta hyvä, etten ehtinyt hymyillä. Lapsuudesta on jäänyt vahvasti elämään tietty “paha mieli”, eli jos edes vähän paremman päivän loppupuolella sattuu jotain joka ei yhtään sovi suunnitelmiin, kaikki vaan romahtaa. “Mamma, ja har paha mieli…” Raahauduin kotiin ruokakassien kanssa, kävin täpötäydessä kirjakaupassa etsimässä erästä Kandinskyn kirjaa Bénédictille joululahjaksi, ja kun vihdoin olin selvinnyt neljänteen kerrokseen ja laskenut kassit sängylle, tajusin, että tärkein oli unohtunut: junalippu ja latinan sanakirja. Teki mieli heittää jotain seinään, mutta sen sijaan kiroilin ja lähdin takaisin ulos – huonolla tuulella. Ulkona oli järjettömästi ihmisiä taas, joulumarkkinat olivat aiheuttaneet hirveän ruuhkan ja mutisin melko väkeviä kun väistelin iloisia ranskalaisia. Junalippua sain taas odottaa puoli tuntia ja sitä sanakirjaa mitä etsin, ei enää ollut saatavilla. Jess.

Mutta onneksi huomenna on viimeinen koe! Upeeta, aivan epätodellista! 150 sivua latinaa, aloitin vasta neljä tuntia sitten, joten luultavasti yö kuluu rattoisasti kuolleen kielen pänttäämisessä. Vatikaanivaltiossakaan ei latinaa puhu sujuvasti muut kuin paavi ja kaksi kardinaalia. Mutta hei, ei se mitään! Olen kuvitellut olevani keskiajalla, kolkossa linnassa, tai eristäytyneenä luostarissa, lukemassa vanhoja, painavia käsikirjoituksia. Se luo illuusion jonkinlaisesta merkityksestä, ja ainahan voin kirjoittaa paaville!

Mitt universitet är ett slakteri och imorgon skeppar metron mig dit för att slaktas levande. Tortyren tar fyra timmar och det finns ingen nåd. Jag skall skriva ett prov med den värsta, mest pretentiösa, dummaste naziläraren jag någonsin haft. Hon är petnoggrann med att man respekterar reglerna i en commentaire composé eller en dissertation, allt skall gå precis och fullständigt enligt reglerna, inga undantag, det skall vara organiserat och schematiskt. Det är min död, för jag är oerhört svag i att skriva sådana uppsatser, jag bara inte kan schemat tillräckligt bra, och jag är nog också omotiverad att lära mig det. På universitetet är jag för första gången i mitt liv en rebell. Men det är svårt att finna motivation för ett prov som man bara kan misslyckas i. Och dessutom så har jag hatat hela kursen, ända sedan början, för att Madame är så tröttsam och simpel. Det är bara hemskt enkla lärare som är petnoga med regler i uppsatser, de intelligenta kräver bara att det skall finnas logiska satser, resonemang, argument och framför allt: att det skall vara intressant. Men inte Madame Anomymous, och hon kommer att ge mig underkänt.

Trots total brist på motivation, har jag ändå arbetat fem timmar ikväll, för att ändå bli mindre underkänd än alldeles en ren nolla. Kursen är egentligen intressant (här se vi hur mycket en dålig lärare kan förstöra): den handlar om Kassandra-myten genom tiderna. Vi har studerat Agamemnon av Aiskylos, Euripides Trojanskorna, och Christa Wolfs Kassandra. Två tragedier och en modern roman. Jag älskar tragedier, både grekiska och klassicismens franska! Men Aiskylos är fruktansvärt besvärlig, fastän absolut fascinerande. Christa Wolf har en god idé: Kassandras inre monolog precis innan hon skall dö, vilket hon ju förutsett, men Wolf skriver slarvigt och klumpigt. Det är hemskt att bevittna ett konstverk, som man genast ser på att det varit för lätt att skapa, att det gått till snabbt och hastigt, utan stort slipande och omarbetande. Och de föredrag som Wolf hållit om skrivprocessen är alldeles hopplösa, så klumpiga och enfaldiga att jag inte kunde läsa dem slut. Så visst är det en intressant kurs, Kassandra är en fascinerande figur: profeten ingen tror på, men en lärarinna har mördat kursen för mig, precis som hon imorgon mördar mig intellektuellt.

Jag har haft svårigheter att vara motiverad denna prov-vecka. Allt känns så dömt redan i förväg. Och det hjälper inte, att lärarna i kör upprepar hur få som varje år kommer vidare, hur magistersexamen är reserverad för de alldeles bästa, och hur bara de exceptionella studerandena kan uppnå doktorat. De tillägger för att ännu förvärra paniken bland eleverna: “medelmåttiga vitsord är inget värda då man studerar litteratur.” Jag vet att de nog har rätt, det är inte mycket värt här att ha medelmåttiga vitsord då det finns 60 miljoner invånare – men man måste ju inte kasta det i våra ansikten direkt och beröva all hopp om en framtid. Det är inte rättvist då vissa inte ens ännu fyllt 20 år.

Men nu till trevligare saker! Jag var faktiskt riktigt ivrig också idag. Jag skrev hemma ett didaktik-prov, som jag sedan lämnade in på skolan (det är intelligent idé, för arbetena blir ju alltid bättre då man får slipa på dem hemma!), och arbetet påminde mig om hur underbar och viktig uppgift lärare har, och hur jag skulle vilja undervisa för att det är som välgörenhet, att skänka en oerhörd gåva åt eleverna. Som lärare skulle jag vilja uppmuntra, inspirera och göra eleverna entusiastiska, visa åt dem att världen är vacker och att all information bildar en helhet som är fantastisk, samt sporra och visa dem att de har alla möjligheter att lyckas i livet. Jag skulle vilja undervisa, för det är verkligen ett gott dåd att vara en god lärare.

I Les Tanneurs, där jag köpte kokis från Monoprix, satt julgubben i en släde och barn fotograferades med honom. Det otroliga var, att det framför släden stod en äkta ren! Jag måste stirra på den en stund. Den var importerad, väldigt lite, men dess ögon rörde sig, stackaren, såg sig ängsligt omkring i det hysteriskt belysta varuhuset. Jag undrar om vi kom från samma land? Två ängsliga, borttappade finnar i Centraleuropa – båda dömda till slakteriet?! (Jag hoppas att den lilla renen kommer undan!)

Viimeinen tavallinen perjantai ennen joulua alkoi epätavallisesti. Metrossa oli teknisiä ongelmia, puolet matkustajista odotti vaunussa ja loput laiturilla, ja kukaan ei tiennyt mitään. Siitten kuului: PLONG, ja kuulutus: Schzzzzschschschshhhhhzzx…zz..z….x…x. Innokkaimmat taputtivat, muut pysyivät rauhallisina, selailivat Metroa tai tuijottivat kattoon. Mä valitsin kattoon tuijottamisen, koska ilmaisjakelulehdet on niin inhottavia, likaisia, niistä jää mustetta sormiin ja ne haisee pahalle. Haju jota en voi sietää: kahvi ja sanomalehti aamulla – hyi! No mutta sitten joku korjasi kaijuttimet tai mikrofonin, ja meitä kehoitettiin siirtymään pois vaunusta laiturille, ovet suljettiin ja vaunu huristeli yksin tyhjänä pois. Ongelma korjattiin harmillisen nopeasti ja myöhästyin vain kymmenen minuuttia latinan kurssilta, vaikka olin riemuissani jo valmis antamaan periksi ja palaamaan kotiin. Tiedoksi niille jotka eivät vielä ole kuulleet: Lillen metrossa ei ole kuljettajia. 80-luvulla Lillen metro oli maailman ensimmäinen täysin automaattinen metro, vau. On se ihan rentouttavaa tuijottaa väsynein silmin ulos etuikkunasta pimeydessä ohi lentäviin valoihin ja nähdä kuinka vastaantuleva vaunu lähestyy yhtäkkiä mutkan takaa.

Latinan tunnin jälkeen satuin tapaamaan Bénédictin ja jämähdimme käytäviin syömään suklaata ja puhumaan. Se teki molemmille hyvää. Äänihuulia kannattaa välillä käyttää, suu ei ole vain syömistä varten. Sitä paitsi tauon jälkeen puhuminen tuntuu hyvältä kurkussa, suussa ja kielellä.

Seuraavan kerran metrossa oli hullu juoppo (juoppohullu?), sellainen joita täällä näkee harvoin, mutta joita asuu kolmosen ratikassa Helsingissä. Suomalaisten sukulaistensa tavoin mies lauloi, vilkutti muille matkustajille, haisi koko vaunussa mutta viihdytti kaikkia melko tehokkaasti. Yhtäkkiä hajupommi kääntyi mua kohti, osoitti sormella ja huusi: “J’aime pas Jacques Chirac!” Hyvä niin, vaalithan ovat kohta.

Latina on raskasta, liikaa lukemista enkä jaksa kommentoida sitä sen enempää. Paitsi, että vastasin tunnilla virheettömästi: Stultus est, qui equum ex freno aestimat. Onneksi iltapäivällä oli Mme McIntoshin kurssi. Se on mahtava. Olemme lukeneet Goetheä (Die Leiden des jungen Werthers ja Prometheus) sekä Mary Shelley’n Frankensteinin, ja tänään käsittelimme William Goodwinin teosta: Enquiry concerning political justice and it’s influence on modern morals and happiness. Goodwin on Mary Shelleyn isä, eli valinta ei ole ihan hatusta vedetty. Tunti oli mahtava: McIntosh (Skotlannista) veti melkein koko tunnin englanniksi. Se oli ihanaa vaihtelua, ja täytyy myöntää, että oli aika riemastuttavaa nähdä ranskalaisnuoret pulassa! Hähä, olin ainut joka ymmärsi kaiken, kosto elää!

McIntoshin kurssi on upea kokonaisuutena, koska Madame on niin käsittämättömän älykäs ja sivistynyt. On häkellyttävää huomata miten joku voi tuntea niin hyvin niin monta ainetta: kirjallisuus, historia, kielitiede, filosofia, ranska, saksa, latina ja psykologia. Hän on saanut Ranskan hienoimman humanistisen koulutuksen ENS-instituutissa, jonne hyvin harvat pääsevät ja jossa ovat opiskelleet mm. Sartre ja Simone de Beauvoir. Ja sen kyllä huomaa! Kurssilla luetaan historiaa ja filosofiaa, aivan yhtä paljon kuin kirjallisuutta, sillä McIntosh on ymmärtänyt, että nämä kolme ainetta kuuluvat yhteen, niitä oikeastaan ei voi erotella ilman että ymmärrys kärsii. Kuunteleminen on nautinnollista, ja jälkeenpäin sydän hakkaa hullun lailla koska aivotoiminta on huikeaa. Ei sitä tarvitse huumeita, kun kurssi voi laajentaa tajuntaa tällä tavalla! Joka perjantai sitä on yhtäkkiä niin paljon älykkäämpi kuin edellisellä viikolla.

Lukeminen jatkuu: seitsemän koetta jäljellä. Sitten koittaa vapaus, jota ei edes pysty kuvittelemaan tässä tilanteessa. Viikonloppua dominoi keskiaika.

Tähän loppuun vielä tiedotus: tulen vasta 23.12 Suomeen. Tulen käymään täällä 8.12, mutta palaan kotiin taas 9.12 ja lähden “lopullisesti” tänne 14.1. Lennän vähän edestakaisin, mutta mikäs siinä, lentokentät on kivoja! Nähdään pian!!!