Kosminen kotinurkka

Viikon paras päivä, vapaapäivä! Ainakin periaatteessa. Olen tehnyt seitsemän tuntia töitä tänään, hullulta kuulostaa, tiedän. Mutta pakko oli: keskiviikkona on ranskan kielihistorian koe (tai siis tentti, tää yliopistoterminologia tuntuu niin vieraalta, puhun aina koulusta), ja luettavaa on kauhea määrä, n.50 sivua käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Ja eikä riitä, että on lukenut ne, ei ei, ne pitää osata ulkoa. 50 sivua kielioppia, semantiikkaa ja mikä kamalinta: fonetiikkaa. Oikeastaan pidän fonetiikasta, mutta kukaan ei pysty kolmessa päivässä oppimaan kaikkia niitä sääntöjä. Esim. miten lyhyt tai pitkä [u] on kehittynyt kahden tuhannen vuoden ajan. Mahdotonta, aakkosissa on 25 kirjainta. Minua suututtaa, että opettajat vaativat mahdottomia, siis sellaista työntekoa (ja työtahtia) mikä on kaikkien ihmisen fyysisten rajojen ulkopuolella. Jokainen opettaja (meillä on taas 13 kurssia) odottaa, että juuri hänen kurssinsa on tärkein, eli jokainen opettaja olettaa, että opiskelijat panostavat sataprosenttisesti juuri hänen kurssiinsa. Älytöntä, koska se edellyttää, että opiskelijoilla ei ole aikaa nukkua. Opettajille tämä vaikuttaa olevan niin itsestään selvää (meille jankutetaan koko ajan, miten turhaa kirjallisuuden opiskelu on jos saa vain keskiverto tuloksia), että jotenkin me opiskelijatkin alamme uskoa siihen. Eli meillä on huono omatunto jos nukumme, kun nukumme ja nukkuessamme. Sairasta. Miten opettajat ovat muka selvinneet hengissä opiskeluajan jos he eivät ole nukkuneet?!

Kävin kuitenkin aamulla ulkona. Place Rihour’illa (se tori jossa mun metroasema on) oli joku sotilas-seremonia. Ranskan liput liehuivat, sotamuistomerkin ympärille oli kiedottu punaisia, valkoisia ja sinisiä nauhoja, ja erilaiset sotilaat seisoivat rivistöissä kun soittokunta soitti. Torille oli kerääntynyt pari katselijaa, ja kun palasin kotiinpäin ohjelmanumerona oli hiljainen hetki. Tuijoitin upseereiden valkoisia hanskoja niin, että liukastuin kasseineni, ja heti kolme poliisia ryntäsivät apuun. Kyllä minä pärjään, täällä on vain hieman liukasta. Ranskalaisten kohteliaisuus on ihanan luonnollista ja itsestäänselvää. Kokemattomana suomalaisena kiitän aina liikaa, mikä nolostuttaa ranskalaisia, koska onhan avuliaisuus luonnollista – ainakin täällä. Ja ne valkoiset hansikkaat ovat todella tyylikkäät.

Tässä vaiheessa mun täytyy kiittää Bénédictiä, joka on lainannut mulle kaikki kielihistorian muistiinpanonsa, siitä syystä, että olen aina nukahtanut tunnilla. Omat muistiinpanoni ovat siis hieman vajaavaiset… En pysy hereillä kl.8:30 kun tiedän, että edessä on kaksi tuntia kielihistoriaa tiukkapipo-opettajan kanssa. Se on vain liikaa. Mutta kiitos Bénédicte!

Olen tänä iltana piirtänyt. Kun palasin tänne olin saanut Robinilta piirrustusvihon lahjaksi, sekä äidiltä värikynät, ja päätin taas aloittaa piirtämisen. Mieletöntä on, että olen kehittynyt huimasti, vaikken ole piirtänyt moneen vuoteen. Ensimmäistä kertaa kynä tottelee sormiani, enkä pilaa piirrustusta värittämällä kömpelösti! En tiedä miten tällainen kehitys on mahdollista ilman mitään harjoitusta. Voiko sormien motoriikka kehittyä ilman harjoitusta? Vai kehittyykö se luonnostaan vielä kaksikymppisenä?

Olen myös tämän syksyn aikana ahkerasti ja säännöllisesti työstänyt novellejani. Kokoelma on valmis uuteen vuoteen mennessä, sillä olen pysynyt aikataulussani. Lopputulos on vahva, rehellinen ja raikas – niin kuin ensimmäinen julkaisu usein. Ja myöskin todella naivi. Olen jo etääntynyt suuresti näistä teksteistä, ja olen jo aloittamassa uutta projektia ennenkuin vanha on edes valmistunut. Tässä iässä sitä muuttuu ja kehittyy niin äärettömän nopeasti, sitä edistyy huimaa tahtia eikä projektit oikein pysy tahdissa mukana. Uusi projekti on upea!

Robin saapuu sunnuntai-iltana Brysseliin, nukkuu yön lentokentällä ja tulee sitten maanantai-aamuna junalla Lilleen! Mahtavaa! Älkää siis ihmetelkö, jos en kirjoittele mitään vähään aikaan, Robin viipyy täällä melkein kaksi viikkoa… Mutta palaan kyllä eetteriin myöhemmin taas!

Nyt pistän tänne vähän kuvia! Salut!